"Mutta professorit!" huudahdin minä aivan järkytettynä.
"Niin, kas kyllä me kiiruhdamme sinne noutamaan heitä. Minä en voinut ottaa heitä mukaani. Challenger istui puussa ja Summerlee ei ollut enää tarpeeksi voimissaan. Ainoa mahdollisuus oli hakea pyssyt ja koettaa vapauttaa heidät. On kyllä mahdollista, että he kostonvimmoissaan ovat lyöneet heidät kuoliaaksi. En kuitenkaan usko, että he haluaisivat koskea Challengeriin, mutta Summerleen tilasta en käy takuuseen. Hänet he kuitenkin joka tapauksessa olisivat lopettaneet — siitä olen aivan varma, niin että minä en ainakaan ole pahentanut hänen asemaansa. Mutta kunnia vaatii meitä kiirehtimään sinne takaisin ja tekemään kaiken voitavamme. Nuori ystävä, valmistukaa siis kaikkein pahimpaan, sillä on aivan epätietoista mitä ennen iltaa tapahtuu."
Olen koettanut selostaa lordi Johnin katkonaisen puheen, hänen lyhyet, voimalliset lauseensa ja hänen puolittain leikillisen, puolittain ylimielisen ajatustensa ilmaisutavan, mikä oli niin hänen kaltaisensa. Mutta hän olikin syntynyt johtajaksi. Kun vaara oli suurimmillaan, hänen huolettomuutensa vain eneni, ja hänen lauselmissaan ilmeni entistä suurempi voima, hänen kylmät silmänsä kipenöivät hehkuvaa eloisuutta ja hänen ylöspäin kierretyt viiksensä liikahtelivat tuimasti ja iloisesti. Hänen intonsa antautua vaaroihin, hänen seikkailujen jännittäväisyydestä nauttiva luontonsa, hänen mielipiteensä että jokainen elämässä meitä kohtaava vaara on vain urheilun muoto, kamppaus oman itsen ja kohtalon välillä, kuoleman ollessa veikan varana, kaikki tämä teki hänet sellaisina hetkinä korvaamattomaksi toveriksi. Me aioimme juuri nousta piilopaikastamme, kun äkisti tunsin hänen kätensä ranteellani.
"Toden totta", hän kuiskasi, "tuossa niitä nyt tulee!"
Paikalta, missä olimme pitkänämme, näimme runkojen ja oksien muodostaman pylväskäytävän holvineen. Tällä kertaa apinamiehet liikkuivat käyden. He tulivat hanhenmarssissa väärine saarineen ja kyttyräselkineen, käsien silloin tällöin viiltäessä maata, ja yhtenään he kurottelivat paitansa oikealle ja vasemmalle eteenpäin nilkuttaessaan. Niiden kumarainen asento vähensi niiden pituutta, mutta otaksun minä niiden olleen ainakin viiden jalan mittaisia; kädet olivat pitkät ja rinta valtavan suuri. Monilla niistä oli sauvat käsissään ja etäältä katsoen ne muistuttivat pörröisiä, epämuodostuneita ihmisolentoja. Hetken näin ne selvästi, sitten ne taas katosivat näkyvistäni pensaitten taa.
"Ei tällä kertaa", sanoi lordi John, joka oli tarttunut pyssyynsä. "Meidän on parasta olla hiljaa, kunnes he ovat lopettaneet etsimisensä ja poistuneet. Sitten ottakaamme pohti, voisimmeko päästä takaisin heidän kaupunkiinsa ja osua heidän kaikkein arimpaan kohtaansa. Häärätkööt nyt aikansa, me lähdemme sitten liikkeelle."
Me käytimme aikamme avaamalla yhden säilykerasioistamme ja käymällä käsiksi aamiaiseemme. Toverini ei ollut sitten eilisaamun nauttinut muuta kuin vähän hedelmiä ja söi nyt kuin nälkiintynyt ainakin. Lopulta me taskut täynnä patruunia ja pyssy kummassakin kädessä lähdimme salaiselle retkellemme. Ennen sitä me kuitenkin huolellisesti panimme merkille pensaikossa olevan piilopaikkamme ja sen aseman Fort Challengerista katsoen, jotta me tarpeen tullessa voisimme löytää sinne takaisin. Hiljaa hiivimme me pensaitten välissä kunnes pääsimme kallion reunalle, vanhan leirimme lähistölle. Täällä me pysähdyimme ja lordi John teki minulle selvää suunnitelmistaan.
"Niin kauan kun tiheä metsä meitä ympäröi, ovat nuo lurjukset meidän herrojamme", sanoi hän. "He voivat huomata meidät, mutta me emme näe heitä. Mutta avoimella kentällä on asianlaita toinen. Siellä me voimme liikkua heitä nopeammin. Sentähden täytyykin meidän niin paljon kuin mahdollista pysytteleidä puuttomalla maalla. Ylätasangon ulkoreunoilla kasvaa vähemmän puita kuin sen sisäosissa. Sitä pitkin meidän siis on kuljettava. Kulkekaa hitaasti, pitäkää silmät auki ja pyssy valmiina. Ja ennen kaikkea, älkää antautuko vangiksi niin kauan kun teillä on yksikin patruuna jäljellä. Muistakaa että tämä on viimeinen neuvoni."
Kun me tulimme kallion reunalle, pilkistin minä alas ja näin uskollisen, mustan Zambomme, joka istui kivellä tupakoimassa. En tiedä mitä olisinkaan tahtonut antaa saadakseni huutaa häntä luokseni ja kertoa hänelle, miten meidän laitamme oli, mutta se olisi ollut hyvin varomatonta, sillä vihollisemme olivat ehkä kuulomatkan päässä. Tuntui kuin metsät olisivat ihan vilisseet apinaihmisiä; tämän tästä kuulimme heidän ihmeellisesti narskuttavan räkätyksensä. Me aina silloin kätkeydyimme lähimpään pensaaseen ja olimme hiljaa, kunnes äänet lakkasivat kuulumasta. Meidän kulkumme sujui näinollen sangen hitaasti ja ainakin kaksi tuntia oli kulunut, ennenkun minä lordi Roxtonin hitaista liikkeistä huomasin, että lähestyimme määräpaikkaa. Hän viittoi minulle, että makaisin hiljaa paikallani, ja ryömi itse eteenpäin. Seuraavana hetkenä oli hän taas luonani, kasvojensa innosta vavahdellessa.
"Tulkaa!" sanoi hän. "Kiiruhtakaa! Minä toivon Jumalan nimessä, ettemme tule liian myöhään!"