"En, enpä tosiaankaan."
"Sytytähän siis tämä sikaari ja lähde kerallani tarkastamaan pikku eläinkokoelmaani."
Koko ehtoopäivä kului tähän kierrokseemme, jolla tutustuimme kaikkiin hänen tuomiinsa lintuihin, petoihin ja matelijoihinkin. Toiset olivat valtoimina, toiset häkeissä, jotkut ihan kotieläiminä. Innostuneesti haasteli hän menestyksistään ja epäonnistumisistaan, syntyneistään ja kuolleistaan, ja hän huudahteli riemastuneesti kuin koulupoika, kun kävellessämme joku korea lintu lehahti lentoon ruohikosta tai joku outo peto livahti piiloon. Lopuksi hän johti minut käytävään, joka ulottui rakennuksen taemman sivustan halki. Sen päässä oli luisuvalla luukulla varustettu raskas ovi, ja sen pielessä ulkoni seinästä telarattaaseen kiinnitetty rautainen kahva. Rivi vankkoja kankia salpasi käytävän.
"Nyt näytän sinulle kokoelmani helmen", sanoi hän. "Europassa on yksi ainoa samaa lajia, kun Rotterdamin penikka äskettäin kuoli. Se on brasilialainen kissa."
"Mutta millä tavoin se eroaa muista kissoista?"
"Sen saat pian nähdä", vastasi hän nauraen. "Vedähän tuo luukku syrjään ja vilkaise sisälle!"
Tein työtä käskettyä ja huomasin tirkisteleväni isoon tyhjään huoneeseen, jonka lattia oli rakennettu laakakivistä; takaseinässä oli pieniä rautaristikkoisia ikkunoita.
Keskellä huonetta makasi päiväpaisteen kultaisella täplällä mahtava elukka, iso kuin tiikeri, mutta musta ja sileä kuin ebenholtsi. Se oli aivan yksinkertaisesti suunnattoman suuri ja erinomaisen hyvin hoidettu musta kissa, ja se lekotteli lyyhyssä auringon lämpöisissä säteissä ihan kuin kissakin. Se oli niin sorea, niin jäntevä ja niin siloisen hornamainen, etten voinut siirtää silmiäni aukosta.
"Eikö olekin komea?" kysyi isäntäni innostuneesti.
"Loistava kerrassaan! En ole vielä noin jaloa elukkaa nähnyt."