"Et voine ihmetellä, että minä pidän tästä elukasta", virkkoi isäntäni meidän poistuessamme huoneesta, "varsinkin kun ajattelet, että minä olen sen kasvattanut pienestä pitäen. Ei ollut leikin asia sen tuominen tänne Etelä-Amerikan sisämaasta; mutta täällä se nyt on tallella ja terveenä — ollen, kuten sanoin, ehdottomasti komein lajiansa mitä Europassa on nähty. Eläintarhaan sitä on kovasti patisteltu, mutta minä en todellakaan voi erota siitä. Nyt lienen jo kylliksi kauvan vaivannut sinua oikullani, joten emme voi tehdä paremmin kuin seurata Tommyn esimerkkiä ja ryhtyä puoliseemme."
Etelä-amerikkalainen sukulaiseni oli niin kiintynyt tiluksiensa ja kummallisten asukkaittensa hoitoon, etten ensimältä luullut hänellä juuri muita harrastuksia olevankaan. Että hänellä oli niitäkin, ja tärkeitä, sen kuitenkin pian havaitsin hänen vastaanottamistaan lukuisista sähkösanomista. Niitä saapui kaikkina vuorokauden aikoina, ja niitä avatessaan hän näytti aina tavattoman kiihkeältä ja jännittyneeltä. Toisinaan arvelin hänen harjottavan vedonlyöntiä kilparadalla, toisinaan pörssikeinottelua, mutta kaikessa tapauksessa oli hänellä tekeillä jotakin kovin painavaa hommaa, jota ei Suffolkin nummimailla tunnettu. Vierailuni kuutena päivänä hän sai vähintään kolme tai neljä sähkösanomaa päivässä, ja joskus seitsemän tai kahdeksankin.
Olin käyttänyt nämä kuusi päivää niin hyvin, että niiden lopulla olin mitä sydämellisimmissä väleissä serkkuni kanssa. Joka ilta olimme istuneet myöhään biljardihuoneessa, hänen kertoillessaan minulle mitä merkillisimpiä juttuja seikkailuistaan Amerikassa — juttuja niin hurjia ja hillittömiä, että saatoin niitä tuskin uskoa edessäni myhäilevästä lihavasta pikku miehestä. Vastapalvelukseksi minä rohkenin tarinoida joitakuita omia muistelmiani Lontoon elämästä, joka miellytti häntä niin suuresti, että hän vakuutti piankin poikkeavansa Grosvenor-rakennukseen minun vieraakseni. Häntä halutti nähdä kaupunki-elämän humua, eikä hän todellakaan, vaikka sen itse sanon, olisi voinut valita pätevämpää opasta. Vasta vierailuni viimeisenä päivänä uskalsin koskea hautomaani asiaan. Kerroin hänelle vilpittömästi rahallisista vaikeuksistani ja uhkaavasta häviöstäni, ja kysyin hänen neuvoansa — vaikka toivoinkin jotakin oleellisempaa. Hän kuunteli tarkkaavasti, ahkeraan tuprutellen savuja sikaaristaan.
"Mutta olethan", sanoi hän, "sukulaisemme, lordi Southertonin perillinen?"
"Minulla on täysi syy luulla niin, mutta hän ei ole koskaan myöntänyt minulle mitään määrärahaa."
"Niin, olenpa kuullut hänen saituruudestaan. Marshall parka, asemasi on ollut kova. Oletko muuten saanut viime aikoina mitään tietoja lordin terveydentilasta?"
"Hän on aina lapsuudestani asti ollut hyvin kivulloinen."
"Aivan niin, — ruostunut sarana kitkuu kauvan. Perintösi voi olla pitkän taipaleen takana. Hyväinen aika, oletpa kiusallisessa pulassa!"
"Olin hiukan toivonut, että sinä saadessasi tietää asian laidan suostuisit ehkä lainaamaan — —"
"Ei sanaakaan enempää, poikaseni", huudahti hän mitä herttaisimmin; "puhumme asiat tänä iltana pitkin ja poikin, ja takaanpa tekeväni mitä minä suinkin voin."