"Mitä te itse aijotte tehdä, mr. Patterson?" kysyi joku.
"Minä otan kolmen kuukauden loman palatakseni Edinburghiin ja ottaakseni siellä osaa vuotuiseen kongressiimme. Luulenpa että mielelläsi teet pikku ostoksia Princes Streetillä, Mary, ja sinä, Jessie, saat siellä tavata ikäisiäsi. Sitten voimme palata syksyllä, kun hermosi ovat saaneet lepoa."
"Tarvitsemme sitä todellakin kaikki", puuttui puheeseen miss Sinclair, lähetys-aseman sairaanhoitajatar. "Tämä pitkällinen jännitys vaikuttaa minuun kovin oudosti. Nytkin humisee korvissani ihan tavattomasti."
"Mutta sepä omituista, sillä juuri niin on minunkin laitani", huudahti Ainslie. "Surisee niin hullusti ylös ja alas korvissani kuin olisi siellä humalainen kärpänen pörisemässä. Se kait johtuu, kuten sanotte, hermojen jännityksestä. Minä puolestani palaan Pekingiin ja toivon saavani tämän jutun johdosta korotuksen. Entäs te, Ralston?"
"Enpä tiedä. Minulla on tuskin ollut aikaa ajatella. Minä haluan saada kerrassaan hyvän, huolettoman loman ja unohtaa kaikki. Olipa hullunkurista nähdä kaikki kirjeet huoneessani. Keskiviikko-iltana näytti asema niin mustalta, että olin järjestänyt asiani ja kirjottanut jäähyväiset kaikille ystävilleni. En oikein tiedä miten niiden piti perille joutua, mutta luotin sattumaan. Pidän nuo paperit luullakseni muistona. Koko elämäni ajan ne sitten muistuttavat minua täpärästä vaarastamme."
"Niin, minä ainakin säilyttäisin ne", sanoi Dresler.
Hänen äänensä oli niin kumea ja juhlallinen, että käänsi häneen kaikkien katseet.
"Mitä nyt, eversti? Näytätte alakuloiselta tänä iltana." Puhuja oli
Ainslie.
"Ei, ei, olen hyvin tyytyväinen."
"On tosiaan syytäkin, kun näette menestyksen edessänne. Olemme kaikki teille kiitollisuuden velassa rohkeudestanne ja taitavuudestanne. En usko, että olisimme voineet pitää puoliamme ilman teitä. Hyvät naiset ja herrat, minä pyydän teitä juomaan Saksan keisarillisen armeijan everstin maljan. Er soll leben — hoch!"