"Tämä ei ole luonnollista, Jessie", hän huudahti. "Miksi he kaikki nukkuvat? Isä Pierre — hänkin nukkuu. Jessie, Jessie, äitisi on kylmä. Onko se unta? Onko se kuolema? Ikkunat auki! Apua! apua! apua!" Hän horjui jaloilleen ja syöksähti ikkunoita kohti, mutta puolitiessä hänen päätään huimasi, polvet painuivat lynkkyyn ja hän kaatui kasvoilleen maahan.
Nuori tyttö oli myös kavahtanut seisaalleen. Kauhun katsein hän silmäili makaavaa isäänsä ja seurueen äänetöntä kehää.
"Professori Mercer! Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee?" hän vaikersi. "Oi, Jumalani, he kuolevat! He ovat kuolleet!"
Vanhus oli kohonnut pystyyn äärimäisellä tahdon ponnistuksella, vaikka pimeys jo sankkana kiehtoi häntä.
"Rakas nuori neitiseni", hän lausui änkyttäen ja soperrellen, "olisimme tahtoneet säästää teiltä tämän. Se olisi ollut tuskatonta sielulle ja ruumiille. Se oli cyankaliumia. Panin sitä kaviaariin. Mutta te ette tahtonut sitä maistaa."
"Hyvä Jumala!" Tyttö väisti häntä silmät laajenneina. "Voi teitä hirviötä! Teitä hirviötä! Olette myrkyttänyt heidät!"
"Ei, ei! Pelastin heidät. Ette tunne kiinalaisia. He ovat hirvittäviä. Tunnin kuluttua olisimme kaikki olleet heidän käsissään. Nauttikaa sitä nyt, lapseni." Juuri hänen puhuessaan räiskähti ihan huoneen ikkunain alla kiihkeä ammunta. "Kuulkaa! Siinä he ovat! Pian, rakkaani, pian, voitte vieläkin pelastua heiltä!" Mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville, sillä tyttö oli tajuttomana vaipunut tuolilleen. Vanhus seisoi hetkisen kuunnellen ammuntaa. Mutta mitä tuo oli? Ammuntaa, mitä tuo oli? Oliko hän menettämässä järkensä? Oliko tämä myrkyn vaikutusta? Tottahan tuo oli europpalaisten hurrausta? Niin, nyt kuului kiivaita englantilaisia komentosanoja. Merisotamiehet hoilasivat. Hän ei voinut enää epäillä. Jonkun ihmeen kautta oli apujoukko lopultakin saapunut. Epätoivonsa tuskassa hän kohotti pitkät käsivartensa kohti taivasta. "Mitä olenkaan tehnyt? Oi Jumalani, mitä olenkaan tehnyt?" hän oihkasi.
Laivastonpäällikkö Wyndham se itse tämän hurjanrohkean ja onnistuneen yöllisen hyökkäyksen jälkeen ensimäisenä syöksähti tuohon kamalaan illallishuoneeseen. Pöydän ympärillä istui valju ja vaiennut seurue. Ainoana elämän merkkinä näkyi voihkiva ja heikosti liikehtivä nuori tyttö. Ja kuitenkin oli piirissä yksi, jolla oli tarmoa viimeiseen suureen velvollisuuteen. Tyrmistyneenä seisoessaan ovella näki laivastonpäällikkö harmajan pään hitaasti kohoavan pöydästä, ja professorin kookas runko ponnistautui hetkeksi jaloilleen.
"Varokaa kaviaaria! Jumalan tähden, älkää koskeko kaviaariin!" hän huusi.
Sitten hän vaipui viimeisen kerran paikalleen, ja kuoleman kehä oli täydellinen.