Vannehtimon hirmu.
Ei ollut helppoa ohjata "Gamecockia" saaren saataville, sillä joki oli liottanut mukanaan niin paljon lietettä, että matalikot ulottuivat monen penikulman laajuudelle Atlanttiin. Rantaa tuskin näkikään, kun ensimäinen valkea hyökyaallokon hyrske varotti meitä vaarastamme, ja siitä lähtein etenimme hyvin varovasti isonpurjeen ja halkaisijan varassa, jättäen tyrskyn melkoisen matkan päähän vasemmalle merikortin osotuksen mukaan. Useaankin kertaan karahti laiva pohjahiekkaan (se kulki silloin vajaata kuutta jalkaa syvässä), mutta aina riitti väylää ja onnea tunkeutuaksemme edelleen. Lopulta vesi madaltui rutosti, mutta kauppa-asemalta oli kanootti lähetetty vastaamme, ja kruuboi-luotsi opasti meidät parinsadan metrin päähän saaresta. Siihen pudotimme ankkurimme, kun neekerin eleet ilmaisivat, ettemme voineet toivoa pääsevämme lähemmäksi. Meren sini oli vaihtunut joen ruskeaksi sameudeksi, ja saarenkin suojassa siukui vuon pyörteinen vilske keulalaitojamme viistäen. Virta näytti tulvineen, sillä se peitti palmupuiden juuria, ja sen mutaisella, rasvajuomuisella pinnalla kellui joka taholla pölkkyjä ja kaikenlaista ajelehtamaan tempautunutta rojua.
Varmistuttuani siitä, että alus huojui turvallisena satama-ankkurin varassa, katsoin paraaksi ryhtyä vesivaraston täyttämiseen oitis, koska seutu tuntui ihan huuruavan kuumetta. Sekainen jokivesi, kiiltävät liejuäyräät, viidakon helakan myrkyllinen vehmaus, ilmassa leijuva kostea höyry, kaikki olivat varotusmerkkejä sille, joka osasi niitä lukea. Lähetin senvuoksi liikkeelle isonveneen, johon asetettiin kaksi isoa aarnia; ne riittivät meille päätyäksemme St. Paul de Loandaan. Minä puolestani soudatin itseni pikku veneellä maihin, nähtyäni brittiläisen lipun liehuvan palmupuiden latvojen yli merkitsemässä Armitage & Wilsonin kauppa-aseman paikkaa.
Suistoviidakosta selvittyäni sen jo näinkin, pitkän, matalan, valkaistun rakennuksen, jonka julkipuolella oli leveä kuisti ja molemmilla sivuilla suunnaton röykkiö öljytynnyreitä. Rannassa lojui rivi aallokkoveneitä ja kanootteja, ja yksi ainoa pienoinen laituri pistäysi jokeen. Sen päässä odotteli minua vastassa kaksi valkopukuista miestä, punaiset huivit vyötäreillään. Toinen oli vanttera ja ruumiikas, harmahtavapartainen, toinen hoikka ja pitkävartinen, kalpeat ja näivettyneet kasvot puolittain piilossa ison leveälierisen hatun kaihtamina.
"Peräti hauskaa tavata teitä", tervehti jälkimäinen sydämellisesti. "Minä olen Walker, Armitage & Wilsonin toimitsija. Sallikaa minun esitellä samasta yhtiöstä t:ri Severall. Emmepä useasti näe yksityistä huvialusta näillä tienoin."
"Se on 'Gamecock'", selitin. "Minä olen omistaja ja kapteeni —
Meldrum on nimeni."
"Tutkimusmatkalla?" tiedusti hän.
"Olen lepidopteristi — keräilen perhosia. Tutkin länsirannikkoa
Senegalista alaspäin."
"Onko saalis ollut runsaskin?" kysyi tohtori, kääntäen minuun hidas-ilmeiset kellahtuneet silmänsä.
"Neljäkymmentä laatikkoa on täynnä. Poikkesimme tänne ottamaan vettä ja myöskin katsomaan, mitä teillä on minun alaani kuuluvaa."