"Mitä puuta tuo on?" kysyin minä.
"Ka, jotakin lajia tiikkiä luullakseni, mutta näköjään on runko hyvin laho. Tätä kautta ajelehtaa kaikenmoisia isoja kovia puulajeja, palmuista puhumattakaan. Tulkaapas tänne sisälle."
Hän vei minut pitkään rakennukseen, jonka ympäristölle oli hajoteltu epälukuinen paljous kimpiä ja rautavanteita.
"Tämä on vannehtimomme", huomautti hän. "Kimmet lähetetään meille kimppuina, ja me panemme ne kokoon itse. No niin, ettehän varmaankaan näe tässä rakennuksessa mitään erityisen kaameata?"
Minä silmäilin ympärilleni, korkeata kororautaista kattoa, valkeita puuseiniä ja savipermantoa. Eräässä sopessa oli patja ja peite.
"En näe mitään kovinkaan peljättävää", vastasin.
"Ja kuitenkin on täällä jotain tavallisuudestakin poikkeavaa", jatkoi hän. "Näettehän tuon vuoteen? No, siinä aijon tänä yönä nukkua. En tahdo isoilla, mutta on se mielestäni jommoinenkin uskalluksen koetus."
"Miksi?"
"No, onhan vain sattunut pulmallinen juttu. Puhuitte elämämme yksitoikkoisuudesta, mutta vakuutanpa teille, että se on toisinaan niin jännittävää kuin mielemmekin tekee. Parasta on nyt palata talolle, sillä päivänlaskun jälkeen nousee nevalta kuumehuurua. Tuolla sen jo näettekin joen poikitse tulla leijailevan."
Katsahdin hänen osottamaansa suuntaan ja huomasin pitkiä valkean usman kiehteitä kiemurtelemassa sankasta, vehmaasta vesaikosta meitä kohti, lipuen ruskean joen leveän pyörteisen pinnan yli. Samassa ilma äkkiä kävi nihkeäksi ja kalseaksi.