"Ei, ei, hyvä veikkonen. Ei siitä puhettakaan. Sinun on heti mentävä makuulle; olen varma siitä, ettei Meldrum pane sitä pahakseen. Minä makaan vannehtimossa, ja ennen aamiaista tulen tuomaan lääkkeesi, sen lupaan."
Oli ilmeistä, että Walkeriin oli iskeytynyt tuollainen arvaamaton ja raju vuorottelevan kuumeen kohtaus, jotka ovat Länsirannikon vitsauksena. Hänen kelmeät poskensa olivat nyt tulistuneet, silmät kiiluivat kuumeellisina, ja äkkiä hän siinä istuessaan alkoi hourauksen kimeällä äänellä huikkailla laulua.
"No, hei, makuulle on meidän sinut saatava, veikkonen", sanoi tohtori ja talutti minun avullani ystävänsä hänen makuuhuoneeseensa. Siellä riisuimme hänet, ja nautittuaan voimakkaan rauhottavan lääkeannoksen hän piankin tyyntyi sikeään uneen.
"Hänestä ei ole yön mittaan huolta", sanoi tohtori palatessamme ruokahuoneeseen ja täyttäessämme lasimme vielä kerran. "Väliin on minun vuoroni, väliin hänen, mutta onneksi emme ole kertaakaan nujertuneet yhtaikaa. Pahotellut olisinkin aika lailla, jollen olisi tänä yönä päässyt selvittelemään pientä salaperäistä seikkailua. Kerroin teille aikovani nukkua vannehtimossa."
"Niin sanoitte."
"Nukkumisesta puhuessani tarkotin vartioimista, sillä uneen ei minun sovi antautua. Meillä on ollut täällä sellainen säikky, ettei ainoakaan alkuasukas suostu jäämään saarelle päivänlaskun jälkeen, ja aion tänä yönä ottaa selvän siitä, mikä sen kaiken syynä lieneekään. On aina ollut tapana, että vannehtimossa nukkuu alkuasukasvartia, vanteiden varastamisen ehkäisemiseksi. No, kuusi vuorokautta sitten katosi siellä maannut mies, emmekä ole sen koommin nähneet hänestä jälkeäkään. Tapaus oli totisesti eriskummallinen, sillä yhtään kanoottia ei puuttunut, ja nämä vedet vilisevät liiaksi krokotiileja, jotta kukaan pyrkisi uimalla rantaan. Tietymätön salaisuus on, mikä miehen peri tai miten hän olisi voinut poistua saarelta. Walker ja minä vain kummastuimme, mutta mustat päiväläisemme säikähtivät pahasti, ja kummallisia mörkötarinoita alkoi liikkua heidän keskuudessaan. Mutta oikea pakokauhu puhkesi kolme päivää takaperin, kun vannehtimon uusikin yövartia hävisi."
"Mihin hän joutui?" kysyin minä.
"Kas, sitäpä emme tiedä, emmekä edes osaa keksiä todenmukaista arvausta. Neekerit vannovat, että vannehtimossa asustaa kouko, joka vaatii ihmisuhrin joka kolmantena yönä. He eivät suostu pysymään saarella — heitä ei saisi millään ilveellä taivutelluksi. Mussakin, joka on uskollinen poika kylläkin, jätti mieluummin, kuten näitte, isäntänsä potemaan kuumetta kuin yöpyi saarelle. Jos mielimme säilyttää kauppa-asemamme, niin on meidän saatava neekerit rauhottumaan, enkä tiedä siihen parempaa keinoa kuin olla itse siellä yötä. Tämä on kolmas yö, nähkääs, joten arvelen ilmiön taas uusiutuvan, olipa se laatuansa mikä tahansa."
"Eikö teillä ole mitään vihiä?" tiedustin. "Eikö näkynyt minkäänlaisia väkivallan merkkejä, veritahroja, jalanjälkiä, vähintäkään vihjettä siitä, millaista vaaraa menette kohtaamaan?"
"Ei kerrassaan hiventäkään. Mies oli tipo tiessään, siinä kaikki. Viime kerralla oli vartiana Ali-ukko, joka on ollut täällä laiturinkaitsijana kauppa-aseman perustamisesta asti. Hän oli aina vakaa kuin kallio, eikä häntä voinut työstään riistää muu kuin väkivalta."