"No", arvelin minä, "ei ole tuo todellakaan mielestäni yhden miehen urakaksi omiaan. Ystävänne on laudanumin herpaama eikä voi teitä auttaa, sattuipa mitä tahansa. Teidän täytyy antaa minun jäädä seuraanne ja viettää yöni teidän kanssanne vannehtimossa."
"Hei, siinäpä teette kelpo työn, Meldrum", huudahti hän sydämellisesti, pudistaen kättäni pöydän yli. "En olisi rohjennut sellaista seikkailua esittää, sillä se on jokseenkin paljon pyydettyä tilapäiseltä vieraalta, mutta jos tarkotatte täyttä totta —"
"Aivan tosissani puhun. Malttakaahan, kun käväisen luikkaamassa
'Gamecockiin' tiedon, ettei miesteni tarvitse minua odottaa."
Laiturin kärjestä palatessamme herätti öinen taivas meidän molempien huomiotamme. Suunnaton sinimusta pilviröykkiö oli kasautunut maan puolelle, ja tuuli puuskui siitä kuumina hengähdyksinä, jotka leyhyivät kasvoihimme kuin sulatusuunin ilmavirta. Laiturin kainalossa siukui pyörteinen vuolle, hyrskäytellen pieniä valkeita vaahtovihmoja laudotukselle.
"Hitto!" noitui t:ri Severall. "Nähtävästi saamme kaikkien vastuksiemme lisäksi aimo tulvan. Tuo joen nousu merkitsee rankkoja sateita sisämaassa, ja kun vesi kerran alkaa kohota, ei voi koskaan ennakolta tietää, miten pitkälle sitä riittää. On ennenkin saari miltei peittynyt. No, pistäydymmekin vain katsomassa, onko Walker mukavasti levolla, ja sitten asetumme yötiloillemme, jos teille sopii."
Potilas uinaili sikeästi ja me jätimme hänen viereensä lasillisen rusennettuja sitruunia siltä varalta, että hän heräisi kuumepoltteen janoon. Samosimme sitten tuon uhkaavan pilven luonnottomassa pimennossa määräpaikkaamme. Vesi oli paisunut niin korkealle, että kuvaamani lahdelma saaren päässä oli melkein häipynyt sen reunaniemekkeiden uppoutumisen johdosta. Iso lautallinen ajopuita, keskessään tuo jättiläismoinen musta runko, huojui tulvineessa vuossa.
"Se hyvä meille tulvasta koituu", huomautti tohtori, "että pääsemme kaikista kasviaineksista, joita saaren itäpäähän kasasi äskeinen ouruvesi märkänemään, kunnes tulva ne pyyhältää mukanaan päävuolteeseen. Hei, tässä nyt on huoneemme; toin muutamia kirjoja, tupakkakukkaroni lasken tuohon, ja meidän on koetettava viettää yömme parhaamme mukaan."
Ainoan lyhtymme valaistuksessa näytti iso yksinäinen suojama hyvin aavemaiselta ja kolkolta. Paitsi kimpipinoja ja vannekasoja ei siellä ollut kerrassaan mitään muuta kuin tohtoria varten nurkkaan asetettu patja. Me sommittelimme kimpilaudoista pari tuolia ja pöydän, ja asetuimme pitämään pitkällistä vartiota. Severall oli tuonut minulle revolverin ja itse varustautunut kaksipiippuisella haulikolla. Me latasimme aseemme ja laskimme ne käsiemme ulottuville, hanat vireessä. Kaita valopiiri ja ylitsemme kaareutuvat mustat varjot olivat niin kaameat, että hän pistäysi talolle ja nouti kaksi kynttilää. Vannehtimon toiseen sivuun oli sentään lävistetty useita ikkunanreikiä, ja ainoastaan suojaamalla kynttilöitämme kimpilaudoilla saimme ne ehkäistyksi sammumasta.
Tohtorilla näytti olevan rautaiset hermot. Hän oli nyt asettunut lukemaan kirjaa, mutta huomasin hänen tuon tuostakin laskevan sen polvelleen ja vakavasti tähystelevän ympärilleen. Minäkin puolestani pariin kertaan yritin lukea, mutta havaitsin mahdottomaksi keskittää ajatuksiani kirjaan. Mietteeni aina väkisinkin harhailivat takaisin tähän avaraan, autioon, hiljaiseen suojamaan ja sitä synkentävään kammostuttavaan salaisuuteen. Vaivasin aivojani keksiäkseni jonkin mahdollisen oletuksen, joka selittäisi noiden kahden miehen katoamisen. Oli vain silkka tosiasia, että he olivat hävinneet, eikä hämärintäkään aavistusta miksi ja minne. Ja tässä me odottelimme samassa paikassa — odottelimme ollenkaan arvaamatta, mitä oli tulossa. Olin oikeassa siinä, ettei tämä soveltunut yhden miehen urakaksi. Koettelevaa oli jo näinkin, mutta mikään maallinen mahti ei olisi minua siellä toveritta pidätellyt.
Olipa se loppumattoman ikävystyttävä yö! Ulkoa kuulimme voimallisen virran kohun ja loiskeen sekä yltyvän tuulen pauhun. Sisäpuolella vallitsevaa painostavaa äänettömyyttä häiritsi vain oma hengityksemme, tohtorin selailemien sivujen kahina ja silloin tällöin moskiiton voimakas, kimeä ininä. Kerran hypähti sydämeni, kun Severallin kirja äkkiä putosi maahan ja hän kavahti jaloilleen katse erääseen ikkunaan suunnattuna.