"Näittekö mitään, Meldrum?"
"En. Entäs te?"
"Minusta hämärästi tuntui jotakin liikahtelevan tuon ikkunan ulkopuolella." Hän sieppasi pyssynsä ja läheni sitä. "Ei, siellä ei mitään näy, ja kuitenkin olisin voinut vannoa, että jotakin rahisi hitaasti sen poikitse."
"Kenties palmunlehti", sanoin minä, sillä tuuli kiihtyi hetki hetkeltä.
"Paljon mahdollista", myönsi hän ja istuutui jälleen kirjansa ääreen, mutta hän loi yhtämittaa epäluuloisia vilauksia ylös ikkunaan. Minäkin sitä pidin silmällä, mutta ulkona oli kaikki hiljaista.
Ja sitten kääntyivät ajatuksemme äkkiä toisaanne, kun raju-ilma puhkesi riehumaan. Sokaisevaa salamaa seurasi jyrähdys, joka vavahutteli koko rakennusta. Yhä uudestaan ja uudestaan välähti huikaiseva leimahdus ja aina jylähti samassa kuin jättiläismoisen kanuunan tuiskahduksina ja paukkeena. Sitten ryöpsähti troopillinen rankkasade räikyttämään vannehtimon kororautaista kattoa. Tilava, tyhjä suojama jymisi kuin rumpu. Pimeydestä tohisi kumma äänten myllerrys, siellä kurnasi, loiski, porehti, kohisi, tipahteli, norui — mitä valuvaa ääntä vain voi luonto tuottaa sateen ropseen ja siuhkeen ja virran kumean, vakaan jumun väliltä. Tuntien vieriessä pauhu kävi valtaisemmaksi ja vakinaisemmaksi.
"Totta tosiaan", virkahti Severall, "tällä kertaa saammekin oikean emätulvan. No, jopa vihdoinkin sarastaa päivä, ja se on siunattu seikka. Olemmehan toki jokseenkin tehneet tyhjäksi kolmanteen yöhön kohdistuneen taikauskon."
Harmaja hämy hiipi suojamaan, ja tuotapikaa yllätti meidät täysi päivä. Sade oli helpottanut, mutta kahvinkarvainen virta pauhasi ohitse kuin vesiputous. Sen rajuus sai minut pelkäilemään "Gamecockin" ankkurin kestävyyttä.
"Minun on mentävä alukseeni", sanoin. "Jos se laahautuu ulohtaalle, niin sitä on mahdoton saada takaisin vastavirtaan."
"Saari käypi aallonmurtajasta", vastasi tohtori. "Voin antaa teille kahvikupposen, jos tulette talolle."