"Tulkaa!" kehotin minä, ja läksimme me. Jos emme juosseet, niin syynä oli kumpaisenkin halu säilyttää viimeinen tähde oman arvonsa tuntoa toisen nähden. Keveässä kanootissa oli paisuneella virralla kulkeminen vaarallista, mutta me emme siekailleet silmänräpäystäkään. Hän ajoi vettä, minä meloin, ja veden päällä sen pysytimme huvipurrelle asti. Sen kannella, kahdensadan metrin salmen kohistessa meidän ja tuon kirotun saaren välissä, tunsimme taas olevamme oma itsemme.
"Palaamme tunnin kuluttua tai niille paikoin", sanoi tohtori. "Mutta tarvitsemme tovin tyyntyäksemme. En vuosipalkastanikaan olisi suonut neekerien nähneen minua äskeisessä kunnossani."
"Olen käskenyt kokin valmistaa aamiaisen. Sitten lähdemme takaisin", sanoin minä. "Mutta hyväinen aika, t:ri Severall, miten selitätte tämän kaiken?"
"Se käypi yli ymmärrykseni — olen ihan ymmällä. Olen kuullut villien aavejuttuja ja naureskellut niitä muiden mukana. Mutta että kelpo Walker parka, sävyisä, Jumalaa pelkääväinen yhdeksännentoista vuosisadan englantilainen tuhoutuu tällä tavoin ainoankaan luun jäämättä eheäksi ruumiissaan — se on järkyttänyt mieltäni, sitä en kiellä. Mutta katsokaas tuonne, Meldrum, onko tuo matruusinne päästään vialla vai päissään, tai mikä on hänellä hätänä?"
Ukko Patterson, miehistöni vanhin ja vakaa kuin pyramiidit, oli asetettu keulapuoleen puoshaalla torjumaan virran mukana kiitäviä irrallisia pölkkyjä. Nyt hän seisoi polvet lynkyssä tuijotellen eteensä ja hurjasti huidellen etusormellaan.
"Katsokaa sitä!" älähti hän. "Katsokaa!"
Ja samassa mekin näimme ilmiön.
Alas virtaa solui tavattoman jykeä musta puunrunko, jonka leveätä, kiiltävää selkää vesi juuri hiukan valeli. Ja sen edessä — kolmisen jalkaa etupuolella — kaareutui laivan kokkapuun tavoin ylöspäin verkalleen puolelta toiselle huojuva kammottava pää. Se oli litteä, ilkeän näköinen, iso kuin olutnassakka, kauhtuneen homeinen väriltään, mutta sitä kannatteleva kaula oli himmeänkeltaisen ja mustan laikullinen. Sen viilettäessä "Gamecockin" ohitse vesien vilskeessä näin kahden suunnattoman kiemuran kiertyvän esille jostakin isosta puun ontelosta, ja hirvittävä pää kohosi äkkiä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen, tylsin, kelmuisin silmin katsellen purtta. Seuraavassa hetkessä oli runko vilahtanut ohitsemme, syöksyäkseen kamalan matkustajansa keralla aavaan Atlanttiin.
"Mikä se oli?" huudahdin.
"Vannehtimossamme kummitellut hirmu", vastasi t:ri Severall, ja hänestä oli tuokiossa tullut sama reima, varmaryhtinen mies kuin ennenkin. "Niin, siinä meni se paholainen, joka on ollut saaremme vitsauksena. Se oli Gabuuni-maan iso python."