"Olin itsekseni ihmetellyt kuinka noin nopeasti kiitävä juna kohtaisi kuilun, jolle olin sen ohjannut, ja seurasin asian kehitystä suurella jännityksellä: Eräs tovereistani arveli sen suorastaan syöksähtävän aukon ylitse, eikä tosiaan paljoa puuttunutkaan. Onneksi se kuitenkin painui sen verran, että veturin puskurit törmäsivät kamalalla rysähdyksellä toiseen reunaan. Savutorvi lensi ilmaan. Hiilisäiliö, vaunut ja konduktöörivaunu rusentuivat yhdeksi röykkiöksi, joka veturin jäännösten keralla hetkeksi tukki kaivoksen suun. Sitten petti keskessä jokin ja koko rykelmä viheriäistä rautaa, savuavia kivihiiliä, messinki-osia, pyöriä, puun pirstaleita ja sohvien päällyksiä romahti yhteen litistyneenä alas kaivokseen. Kuulimme pirstaleiden kolhivan pitkin seiniä, ja sitten melkoisen tovin kuluttua kajahti kumea jyskähdys, kun junan jäännökset paiskautuivat pohjaan. Höyrykattila taisi räjähtää, sillä jyskähdystä seurasi voimakas pamaus, jonka jälkeen maan mustista uumenista leijaili paksuna pilvenä höyryä ja savua, sateen tapaisena tihkuna käärien meidät verhoonsa. Usva oheni hienoiksi kiehkuroiksi, jotka häipyivät kesäiseen päiväpaisteeseen, ja kaikki oli jälleen hiljaista Heartseasen kaivoksessa.
"Ja nyt, toteutettuamme suunnitelmamme täydellä menestyksellä, jäi tehtäväksemme ainoastaan peittää kaikki jälkemme. Toisessa päässä toiminut työkuntamme oli jo repinyt ylös kiskot ja hävittänyt vaihteen, palauttaen kaikki entiseen kuntoon. Me olimme kaivoksen luona samanlaisessa toimessa. Savutorvi ja muut syrjään singonneet sirpaleet heitettiin kaivokseen, aukko laudoitettiin entiselleen ja sille johtaneet kiskot vietiin pois. Sitten me kaikki hätäilemättä, mutta siekailemattakaan, poistuimme maasta, enimmät Parisiin, englantilainen virkaveljeni Manchesteriin ja McPherson Southamptoniin, josta siirtyi Amerikkaan. Näette senaikuisista englantilaisista sanomalehdistä, että olimme tehneet työmme perinpohjaisesti ja johtaneet eksyksiin taitavimmatkin sikäläiset nuuskijat.
"Muistanette, että Gomez heitti salkkunsa ulos ikkunasta, eikä minun tarvinne sanoa, että korjasin sen sisältämät paperit isäntiäni varten. Mutta heitä huvittanee kuitenkin nyt kuulla, että minä tuon tilaisuuden muistoksi pidätin salkusta pari pikku asiakirjaa itsellenikin. Minulla ei ole mitään halua julkaista niitä; mutta kun kuitenkin kukin on omasta puolestaan tässä maailmassa, niin mitä voin muutakaan tehdä, elleivät ystäväni tule tarvitessani avukseni? Messieurs, saatte uskoa, että Herbert de Lernac on aivan yhtä peljättävä vastassa kuin puolellakin, ja että hän ei ole mies nousemaan mestauslavalle ennen kuin on nähnyt jokaisen teistä passitettuna Uuteen Kaledoniaan. Oman itsenne tähden, jos ette minun, kiirehtikää, monsieur de — — — ja kenraali — — — ja paroni — — — (voitte lukiessanne täyttää nämä lomat nimellänne). Takaan, että seuraavassa painoksessa ei ole mitään aukkoja täytettävänä.
"J.K. — Tarkastaessani kertomustani huomaan unohtaneeni ainoastaan yhden seikan. Se koskee onnetonta McPhersonia, joka hulluuttaan kirjotti vaimolleen tavatakseen hänet New Yorkissa. Voitte arvata, että kun oli pelissä niin suuret panokset kuin meidän, me emme voineet jättää niitä sen mahdollisuuden varaan, ilmaisisiko tuo mies salaisuutensa naiselle vai eikö. Hänen kerran rikottuaan valansa, kirjottamalla vaimolleen, me emme enää voineet luottaa häneen. Ryhdyimme senvuoksi toimenpiteisiin ehkäistäksemme hänet tapaamasta vaimoansa. Olen toisinaan ajatellut, että ystävällisyys vaatisi kirjottamaan tälle ja vakuuttamaan, ettei ole mitään estettä hänen toisiin naimisiin menonsa tiellä."
Brasilialainen kissa.
Kovaa on nuoren miehen olla ylellinen taipumuksiltaan, esiintyä suuren omaisuuden tulevaisena perijänä, liikkua ylhäisissä piireissä, mutta elellä vailla todellista rahaa ja ammattia, jolla sitä ansaitsisi. Isäni näet oli säyseä, toivehikas, keveäluontoinen mies ja luotti kovin suuresti vanhaksi pojaksi jääneen vanhemman veljensä, lordi Southertonin rikkauteen ja hyväntahtoisuuteen. Hän piti luonnollisena, että minun, hänen ainoan poikansa, ei konsanaan tarvitsisi ansaita elatustani varsinaisella työllä. Hän kuvitteli, että jos minulle ei sattuisi jotakin tointa laajoilla Southertonin tiluksilla, niin tarjoutuisi ainakin joku virka valtiollisella uralla, joka on vielä pysynyt etuoikeutettujen luokkiemme erikoisena varana. Hän kuoli ennen kuin ehti näkemään, kuinka pettäviä hänen laskelmansa olivat olleet. Ei setäni eikä valtio ottanut minua ollenkaan huomatakseen tai osottanut mitään harrastusta urani avittamiseksi. Satunnaisesti lahjaksi saatu fasaani- tai jänispari oli minulle kaiken aikaa ainoana muistutuksena siitä, että minä olin odottamassa perinnökseni Otwellin kartanoa ja erästä maan rikkaimpia maatiloja. Sillävälin eleskelin nuornamiesnä ja kaupunkilaiseen tapaan, asustaen vuokrahuoneissa Grosvenor-rakennuksessa, ainoana työnäni keilanheitto ja polo-peli Hurlinghamissa. Kuukausi kuukaudelta huomasin yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi saada vekseleitäni uudistetuiksi, tai rahaksi muuttumaan uusia, vakuutena setäni kuoleman jälkeen saatavissa oleva kiinnittämätön omaisuus. Häviö ammotti edessäni, ja päivä päivältä näin sen selvempänä, läheisempänä ja yhä ehdottomammin välttämättömänä.
Tunsin oman köyhyyteni sitäkin kipeämmin, kun lordi Southertonin suurista rikkauksista puhumattakaan kaikki muutkin sukulaiseni olivat jotakuinkin toimeentulevia. Läheisin näistä oli Everard King, isäni veljenpoika ja minun serkkuni, joka seikkailevaa elämää Brasiliassa vietettyään oli palannut tähän maahan asettuakseen elämään varoillaan. Emme saaneet koskaan tietää millä keinoin hän oli rahansa hankkinut, mutta hänellä näytti olevan rahoja liikenemään asti, koska oli ostanut Greylandsin tilan lähellä Clipton-on-the-Marshia Suffolkissa. Ensimäistä vuottansa Englannissa asuessaan hän ei piitannut minusta sen enempää kuin saituri setänikään; mutta vihdoin sain eräänä kesäisenä aamuna suureksi huojennuksekseni ja ilokseni kirjeen, jossa minua pyydettiin vielä samana päivänä lähtemään matkaan saapuakseni lyhyelle vierailulle Greylandsin kartanoon. Odottelin juuri silloin jokseenkin pitkäaikaista vierailua vararikko-oikeuteen, ja tämä keskeytys näytti melkein salliman tuottamalta. Jos vain pääsisin väleihin tämän tuntemattoman sukulaiseni kanssa, niin voisin vielä läpäistä. Suvun kunnian vuoksi hän ei varmaankaan antaisi minun joutua aivan hunningolle. Käskin kamaripalvelijani sulloa matkalaukkuni ja läksin samana iltana Clipton-on-the-Marshia kohden.
Vaihdettuani vaunua Ipswichissa jätti pieni paikallisjuna minut vähäpätöiselle, autiolle asemalle keskelle kumpuista, ruohorikasta seutua, jonka halki polveili pitkin laaksojen pohjukoita verkalleen vierivä joki korkeine lietteisine äyräineen, jotka osottivat meidän olevan nousu- ja laskuveden alueella. Vaunuja ei ollut vastassani (jälkeenpäin kuulin sähkösanomani myöhästyneen), joten otin paikkakunnan majatalosta kärryt. Kyytimies, hyvänsävyinen maalainen, oli sukulaiseni ylistelyä tulvillaan, ja häneltä kuulin, että mr. Everard Kingin nimellä jo oli niillä tienoin mitä paras teho. Hän oli toimeenpannut illanviettoja koululapsille, hän oli luovuttanut kartanonsa vapaasti katseltavaksi, hän oli tehnyt lahjotuksia — sanalla sanoen, hänen hyväntahtoisuutensa oli ollut niin rajaton, että kyyditsijäni saattoi sitä selittää ainoastaan otaksumalla hänen pyrkivän parlamenttiin.
Huomioni käänsi miehen kiitosvirsistä tavattoman kaunis lintu, joka istahti lennätinpylväälle tien viereen. Ensin otaksuin sen hohkanärhiksi, mutta se oli isompi ja höyhenpuvultaan loistavampi. Kyytimies antoi sen ilmestymiselle oitis selityksen, sanoen sen kuuluvan juuri sille miehelle, jonka kartanoon olimme matkalla. Hänen mielihalujaan oli vieraiden maiden eläimien totuttaminen toiseen ilmanalaan, ja hän oli tuonut mukanaan Brasiliasta joukon lintuja ja petoja, joita koetti kasvattaa Englannissa. Kerran tultuamme Greylandsin puiston veräjästä saimme kylliksi näytteitä tästä hänen oikustaan. Muutamat pienet täplikkäät hirvet, eräs omituinen luullakseni myskisiaksi nimitetty villisika, upeista höyhenistään ylpeilevä kuhankeittäjä, jonkunlainen vyötiäinen ja hyvin lihavaa mäyrää muistuttava kömpelösti vaappuva eläin olivat otuksia, jotka pistivät silmääni ajaessamme pitkin mutkittelevaa lehtokujaa.
Mr. Everard King, tuntematon serkkuni, seisoi itse talonsa portailla, sillä hän oli nähnyt meidät kaukaa ja arvannut tulijan minuksi. Hän oli näköjään hyvin rehti ja suopea, lyhyt ja tanakka, noin neljänkymmenen viiden vanha, kasvot pyöreät ja hyväntuuliset, troopillisen auringon ruskeaksi paahtamat ja tuhansien ryppyjen uurtamat. Hänellä oli oikean etelämaalaisen viljelijän tapaan valkea palttinapuku yllään, sikaari hampaissaan ja leveä panama-hattu takaraivollaan. Tuollaisen olennon kuvittelee kuuluvaksi kuuman maan bungalow;n kuistille, ja se näytti kovin oudolta tässä jyhkeässä englantilaisessa kivirakennuksessa.