— Meillä on runsaasti aikaa, sanoi tarkastaja ja katsoi kelloaan. Minulla on tuolla kadulla ajuri ja kahdessakymmenessä minuutissa pääsemme Victoria-asemalle. Mutta miten olikaan tuon taulun laita? Olin kuulevinani teidän joskus sanoneen, ettette milloinkaan ole nähnyt professori Moriartya.
— En olekaan.
— Kuinka sitten voitte olla niin hyvin selvillä hänen huoneestaan?
— Se on vallan toista. Olen kolmesti ollut hänen huoneessaan, kahdesti olen eri tekosyillä odottanut häntä siellä, mutta poistunut ennenkuin hän saapui. Kerran — mutta siitä kerrasta minä tuskin voinen ilmoittaa mitään viralliselle salapoliisille. Viime mainitulla kerralla minä otin vapauden — mitä odottamattomimmalla tuloksella — selailla hänen papereitaan.
— Löysitte jotakin häntä vastaan todistavia papereita?
— En, en kerrassa mitään. Sehän juuri minua ihmetytti. Te nyt kuitenkin ymmärrätte tuon taulun merkityksen. Se todistaa hänen olevan hyvin rikkaan miehen. Miten hän on päässyt niin rikkaaksi? Hän on naimaton. Hänen nuorempi veljensä on asemapäällikkönä länsi-Englannissa. Hänen professorinvirkansa tuottaa hänelle seitsemänsataa puntaa vuodessa ja — hän omistaa Greuze-taulun.
— Entäs sitten?
— Johtopäätös on päivänselvä.
— Tarkoitatte, että hänellä on suuret tulot ja että hänen täytyy hankkia ne laittomalla tavalla?
— Juuri niin. Luonnollisesti on minulla muitakin syitä luulla sitä — tusinoittain vähäpätöisiä lankoja, jotka viittaavat siihen kudoksen keskikohtaan, missä tuo myrkyllinen liikkumaton olento oleilee. Mainitsin Greuzen vain senvuoksi, että hänen taulunsa vuoksi voitte harkita asiaa omien näkemisienne perusteella.