— Hyvä on, Ames. Luonnollisesti on meille tärkeätä tietää, mitkä jäljet ovat mr Barkerin ja mitkä jonkun ulkoa tulleen henkilön.
— Niin luonnollisesti. Panin todellakin merkille, että tohvelit olivat veren tahrimat — niin olivat muuten omanikin.
— Se ei kai ole ihmeellistä, kun tietää, miltä huoneessa näytti. Me soitamme, jos haluamme teiltä jotakin muuta.
Muutamia minuutteja senjälkeen olimme kirjoitushuoneessa. Holmes oli ottanut mukaan huopatohvelit eteisestä. Anturat olivat, kuten Ames oli sanonut, aivan oikein veren tahrimat.
— Kummallista! mutisi Holmes seisoessaan päivän valossa akkunan luona ja tarkkaan tutkiessaan niitä. Todella hyvin kummallista.
Hänelle ominaisella kissamaisen nopealla liikkeellä kumartui hän ja asetti tohvelin verimerkille akkunassa. Se sopi täydellisesti siihen. Hän hymyili ja katsoi virkatovereihinsa.
Tarkastaja loisti mielenkiinnosta ja mursi nyt niin vahvasti skotlanniksi, että kuulosti siltä kuin olisi lyöty kepillä rautatankoja.
— Ei ole epäilystäkään siitä asiasta! huudahti hän. Barker on itse asettanut merkin sinne. Se on leveämpi kuin mikään saappaan jälki. Muistan teidän sanoneen, että se osoitti lautajalkaa ja tässä on selitys. Mutta mitähän tässä piilee, mr Holmes, mitähän tässä piilee?
— Niin, mitähän tässä piilee? toisti ystäväni miettiväisenä.
White Mason nauroi salavihkaa ja hieroi ammatillisen tyytyväisyyden elähyttämänä lihavia käsiään.