— Sanoinhan, että tästä saattaa tulla hassuksi! huudahti hän lopuksi, ja niin saattaakin tulla.
KUUDES LUKU.
Vähän valoa.
Noiden kolmen salapoliisin oli tutkittava useata syrjäseikkaa, minkä vuoksi minä palasin yksin vaatimattomaan asuntoomme kyläravintolassa. Sitä ennen minä kuitenkin lähdin pienelle kävelylle kummalliseen vanhanaikuiseen puutarhaan, joka oli talon sivustoilla. Sitä ympäröi kaikkialta rivi omituisen muotoisiksi leikattuja lehtikuusia. Lehtikuusien rivien sisäpuolella oli avara ja kaunis nurmikenttä, jonka keskellä oli aurinkokello. Kokonaisvaikutus oli niin rauhallinen ja tyynnyttävä, että se tuntui hyvin suloiselta minun hieman kiihottuneille hermoilleni. Tässä rauhallisessa ilmapiirissä saattoi unohtaa tai vain hurjan sekavana painajaisena muistaa synkän kirjoitushuoneen ja sen lattialla pitkällään olevan verisen ruumiin. Ja kuitenkin — kun juuri kävelin siellä ja koetin virvoittaa sieluani lempeän sulotuoksuisessa ympäristössä, sattui jotakin hyvin kummallista, mikä palautti muistiini murhenäytelmän ja jätti mieleeni hyvin synkän vaikutuksen.
Olen sanonut, että puutarhaa ympäröi rivi koristeelliseen muotoon leikattuja lehtikuusia. Kaukana rakennuksesta nämä kuuset tihenivät pensasaidaksi. Pensasaidan ulkosivulla, talosta tuleville näkymättömissä, oli kivipenkki. Kun lähenin tätä paikkaa, olin kuulevinani ääniä — jonkun karkealla miehenäänellä lausutun huomautuksen, mihin vastaukseksi kuului pieni naisen naurahdus. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin tullut toiselle puolelle pensasaitaa, joka päättyi siinä lähellä ja katseeni sattui mrs Douglasiin ja tuohon Barkeriin, ennenkuin he olivat huomanneet minun tulleen. Rouva Douglasin ulkonäkö järkytti hermojani. Ruokasalissa hän oli ollut niin häveliäs ja ylevä. Nyt hän oli heittänyt kaikki murheenmerkit. Hänen silmänsä säteilivät elämänhalua ja hänen kasvojaan värähdytteli vielä nauru, jonka tuo toinen oli aiheuttanut. Barker istui etukumarassa kädet ristissä ja kyynärpäät polviin nojaten ja hänenkin kasvoillaan väreili samantapainen hymy. Silmänräpäyksen kuluttua — mutta silmänräpäyksen liian myöhään molemmat jälleen olivat teeskennellyn vakavia, sillä he olivat nähneet minut. He vaihtoivat nopeasti pari sanaa, minkä jälkeen Barker nousi ja tuli minua vastaan.
— Anteeksi, sir, mutta eikö minulla ole kunnia puhua tohtori
Watsonin kanssa?
Kumarsin niin kylmästi, että varmasti saattoi selvästi huomata, minkä vaikutuksen he olivat minuun tehneet.
— Luulimme teitä siksi, sillä onhan teidän ystävyyssuhteenne mr Sherlock Holmesiin yleisesti tunnettu. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tulisitte pariksi minuutiksi puhelemaan mrs Douglasin kanssa?
Seurasin häntä tuikean näköisenä. Näin sieluni silmillä selvästi lattialla viruvan silvotun ruumiin. Ja muutamia tunteja murhenäytelmän jälkeen istuivat murhatun vaimo ja hänen paras ystävänsä nauramassa pensaan takana puutarhassa, joka oli ollut hänen! Tervehdin sangen tylysti nuorta rouvaa. Tuolla salissa olin ottanut osaa hänen suruunsa. Nyt kohtasin hänen katseensa säälimättömin silmin.
— Pelkään että pidätte minua tunteettomana ja kovasydämisenä, sanoi hän.