— Mr Holmes on riippumaton tutkija, sanoin minä. Hän on oma herransa ja toimii oman harkintansa mukaan. Samalla tuntee hän velvollisuutensa niitä kohtaan, jotka viran puolesta työskentelevät samalla alalla, eikä hän salaisi mitään, mikä auttaisi heitä jättämään rikollisen oikeuden käsiin. Tässä kaikki mitä voin sanoa, ja pyydän teitä kääntymään mr Holmesin puoleen, jos haluatte tarkempia tietoja.
Ja sitten kohautin hattuani ja lähdin edelleen jättäen heidät penkille kätköönsä pensasaidan taa. Katsoin taakseni kääntyessäni pensasaidan päässä ja huomasin silloin, että he edelleenkin hyvin vilkkaasti keskustelivat, ja kun heidän katseensa olivat suunnatut minuun, päätin minä että he pohtivat kohtaustamme.
— Minä en tosiaankaan pyri heidän uskotukseen, sanoi Holmes, kun kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut koko iltapäivän kartanossa neuvotellen ammattitoveriensa kanssa ja palasi ahmiakseen erinomaisella ruokahalulla teetä ja niitä pikkuruokia, mitä olin hänelle tilannut. Ei mitään uskottuja salaisuuksia, Watson — niistä tulee paljon kiusaa, jos on toimitettava vangitseminen salaliiton ja murhan johdosta.
— Luulet siis asian päättyvän siten?
Hän oli iloisimmalla ja hyväntahtoisimmalla tuulellaan.
— Watson hyvä, kun olen lopettanut neljännen munani, olen valmis selittämään sinulle koko tilanteen. En sano, että olemme päässeet kokonaan salaisuuden perille — kaukana siitä — mutta päästyämme kateissa olleen käsipunnuksen jälille —
— Punnuksen!
— Watson hyvä, onko mahdollista, ettet ole oivaltanut sitä tosiasiaa, että koko tapahtuman selvitys riippuu tuosta kateissa olleesta käsipunnuksesta? No, älä siitä suutu, sillä meidän kesken sanoen luulen, ettei tarkastaja Mac eikä paikkakunnan ylikonstaapeli ole käsittänyt tämän seikan valtavaa merkitystä. Yksi käsipunnus, Watson! Ajattele atleettia, jolla on vain yksi punnus. Ajattele yksipuolista kehitystä — selkärangan koukistumisen suurta vaaraa. Järkyttävää, Watson järkyttävää!
Hän istui suu täynnä paahdettua leipää ja silmät säteillen vallattomuutta, tarkaten minun älyllistä hämmentymistäni. Pelkkä hänen erinomaisen ruokahalunsa näkeminen sai minut vakuutetuksi hänen menestyksestään, sillä muistin hyvin selvästi päiviä ja öitä, jolloin hän ei ollut nauttinut palaakaan, jolloin hänen pilkkana pidetty ajatuskykynsä oli ponnistellut ratkaistakseen jonkun pulman, laihojen eloisain kasvojen yhä surkastuessa sielullisen keskittymisen voimakkuuden johdosta. Vihdoin sytytti hän piippunsa ja istuen uunin nurkassa tuossa vanhassa ravintolassa puhui hän hitaasti ja katkonaisin lausein tapauksesta — pikemmin ääneensä ajattelevan kuin harkittua mielipidettä esittävän miehen tavoin.
— Vale, Watson — suurenmoinen epäämätön vale — sen tapaamme jo kynnyksellä. Siinä lähtökohtamme. Koko Barkerin kertoma tarina on valetta. Mutta mrs Douglas vahvistaa todeksi Barkerin tarinan. Siis valehtelee hänkin. He valehtelevat molemmat ja ovat samassa juonessa. Tästä johtuu ratkaiseva arvoitus: miksi he valehtelevat ja mikä on se totuus, jota he niin innokkaasti koettavat salata? Lyökäämme viisaat päämme yhteen, Watson, ja koettakaamme tunkea valheen läpi ja paljastaa totuus.