Kauhun laakso 1: Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa

by Arthur Conan Doyle

— En hetkeäkään, hyvä mr Mac. Vasta eilen illalla muodostin mielipiteeni asiasta. Kun ei sitä voitu koetella ennenkuin tänä iltana, ehdotin teille ja ystävällenne, että ottaisitte lomahetken tänään. Mitä enempää saatoin tehdä? Kun löysin nuo vaatteet vallihaudasta, niin selvisi minulle heti, ettei löytämämme ruumis voinut olla mr John Douglasin, vaan sen täytyi olla tuon Tunbridge Wellsin polkupyöräilijän. Mikään muu johtopäätös ei voinut olla mahdollinen. Minun oli siis otettava selko siitä missä mr John Douglas itse saattoi olla, ja todennäköistä oli, että hän vaimonsa ja ystävänsä avulla oli piiloutunut taloon, joka oli suonut pakolaiselle varman turvapaikan, ja että hän siellä odotti rauhallisempaa aikaa, jolloin hän todella saattoi paeta.

— Laskitte sangen oikein, sanoi mr Douglas hyväksyen. Luulin, että kiemurteleisin englantilaisen lakinne pinteistä, sillä en ollut oikein varma siitä miten asiani sen mukaan olivat. Ja sitäpaitsi näin tässä tilaisuuden eksyttää nuo verikoirat ainiaaksi jäljiltäni. Pankaa tarkoin merkille, etten minä alusta loppuun saakka ole tehnyt mitään, jota minun tarvitsisi hävetä, en mitään, jota en olisi valmis tekemään uudelleen — mutta sitä saatte itse arvostella kun kerron tarinani. Teidän ei tarvitse varottaa minua, tarkastaja. Kyllä minä muutenkin pysyn totuudessa.

En aijo alottaa alusta. Se on kuvattuna tuossa — hän viittasi paperikääröön — ja tulette huomaamaan tuon kertomuksen sangen monivaiheiseksi. Se päättyy siihen, että on muutamia henkilöitä, jotka vihaavat minua ja jotka antaisivat viimeisen dollarinsa saadakseen minut kiinni. Niin kauvan kuin minä elän ja he elävät, ei minulla ole mitään turvaa tässä maailmassa. He ajoivat minua takaa Chicagosta Kaliforniaan ja sitten he ajoivat minut pois Amerikasta. Mutta mentyäni naimisiin ja asetuttuani tähän rauhalliseen paikkaan, luulin että saisin viettää viimeiset vuoteni rauhassa. En milloinkaan ilmoittanut vaimolleni miten asiani olivat. Miksi olisin sekottanut hänet siihen? Hän ei olisi milloinkaan saanut hetkeäkään rauhaa, vaan aina kuvitellut vaaran uhkaavan. Jonkun verran hän ehkä tiesi, sillä minä olin ehkä siilon tällöin päästänyt suustani jonkun sanan, mutta vasta eilen, sitten kun herrat olivat tavanneet hänet, sai hän tietää koko totuuden. Hän kertoi teille niin paljon kuin tiesi ja niin teki myös Barker, sillä sinä iltana, jolloin tämä tapahtui, ei ollut aikaa pitkiin selityksiin. Nyt hän tietää kaiken ja olisin tehnyt viisaasti, jos olisin sanonut sen hänelle aikaisemmin.

Mutta asiaan, hyvät herrat. Päivää ennen näitä tapauksia käväsin Tunbridge Wellsissa ja näin kadulla vilahduksen eräästä miehestä. Näin hänestä vain vilahduksen, mutta minulla on toisinaan nopea käsityskyky enkä epäillyt hetkeäkään kuka hän oli. Hän oli pahin viholliseni heistä kaikista — joka monet vuodet oli vainunut minua kuin nälkäinen susi vainoaa peuraa. Tiesin tulevan ikävyyksiä ja kiiruhdin kotiini valmistuakseni niihin. Toivoin tulevani toimeen omine voimineni. Kerran oli hyvä onneni ollut puheenaineena Yhdysvalloissa. En epäillyt onnen minua yhä edelleenkin suosivan.

Koko seuraavan päivän olin varuillani enkä lähtenyt ollenkaan ulos talosta. Oli hyvä etten lähtenyt, sillä hän olisi kyllä ampunut minut haulikollaan ennenkuin minä olisin ennättänyt hyökätä hänen kimppuunsa. Kun silta oli nostosilta — tunsin itseni aina rauhallisemmaksi iltaisin kun tämä oli tapahtunut — en ajatellut asiaa enempää, sillä ei juolahtanut mieleeni, että hän olisi päässyt taloon ja väijyi minua täällä. Mutta kun minä, tavalliseen tapaani, yönuttuun puettuna tein kierrokseni, vainuisin vaaran heti kirjoitushuoneeseen tultuani. Luulen, että kun elämässään on ollut vaaroissa, joita minulla on ollut enemmän kuin useimmilla ihmisillä, niin kehittyy jonkinlainen kuudes aisti, joka heiluttaa punaista merkkilippua. Huomasin selvästi merkin, mutta en tiennyt mistä vaara uhkasi. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin saappaan akkunaverhon reunan alta ja silloin kaikki minulle selvisi.

Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kynttilä, joka minulla oli kädessäni, mutta avoimesta ovesta tuli sangen voimakkaana valo eteisen lampusta. Laskin kynttilän kädestäni ja sain käsiini vasaran, jonka olin jättänyt uuninhyllylle. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi hän kimppuuni. Tavotin häntä vasarallani ja iskuni lienee sattunut, sillä veitsi putosi kilahtaen lattialle. Nopeana kuin ankerias kiersi mies toiselle puolelle pöytää ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli saanut esille pyssyn, jota hän oli pitänyt takin alla piilossa. Kuulin hänen vetävän sen viereeseen, mutta minä olin tarttunut siihen ennenkuin hän ennätti ampua. Minä pidin kiinni piipusta ja vähintään minuutin me kamppailimme siitä. Ken meistä hellitti, hän oli kuoleman oma. Hän ei tehnyt sitä, mutta pyssyn perä pääsi häneltä vähän liian pitkäksi aikaa suuntautumaan alaspäin. Mahdollisesti minä pääsin käsiksi liipasimeen. Mahdollisesti me molemmat yhdessä laukaisimme haulikon panokset. Oli miten oli, hän sai kuitenkin molemmat laukaukset kasvoihinsa ja siinä minä seisoin tuijottamassa Ted Baldwinin maallisiin jäännöksiin. Olin tuntenut hänet sekä kaupungissa että silloin kun hän karkasi kimppuuni, mutta hänen oma äitinsä ei olisi tuntenut häntä sellaisena, miltä hän nyt näytti. Olen tottunut karkeaan työhön, mutta minä voin oikein pahoin häntä katsellessani.

Seison nojautuen pöytään kun Barker tuli juosten. Kuulin vaimoni tulevan, mutta kiiruhdin ovelle pyörähdyttämään häntä. Se ei ollut mikään näky naisille. Lupasin kohta tulla ylös hänen luokseen. Sanoin muutaman sanan Barkerille — hän käsitti kaikki silmänräpäyksessä — ja odotimme muitten kohta tulevan. Mutta heitä ei näkynyt. Silloin ymmärsimme, etteivät he olleet kuulleet mitään ja että ainoastaan me tiesimme mitä oli tapahtunut.

Silloin minä sain tuuman — niin loistavan tuuman että se häikäisi minut. Miehen hiha oli luiskahtanut ylös ja hänen käsivarressaan näkyi osaston poltinmerkki. Katsokaahan tätä.

Douglasin nimellä tuntemamme mies kääri ylös oman takinhihansa ja kalvosimensa ja näytti meille ympyrässä olevan ruskean kolmion, aivan samanlaisen kuin olimme nähneet kuolleen käsivarressa.

— Sen näkeminen minulle antoi alkusysäyksen. Olin näkevinäni kaiken lyhyessä hetkessä. Hänen pituutensa, hiuksensa ja vartalonsa olivat hyvin minun näköiseni. Kasvoja ei voinut tuntea. Mies parka! Lähdin hakemaan niitä vaatteita, jotka minulla nyt on ylläni ja neljännestunnissa Barker ja minä olimme riisuneet hänet ja pukeneet hänen ylleen minun yönuttuni, ja sitten hän virui lattialla sellaisena kuin te löysitte hänet. Kaikki hänen vaatteensa käärimme myttyyn ja kiinnitimme siihen ainoan painon, mikä minulla oli käytettävinäni, ja heitimme sen sitten ulos akkunasta. Kortti, jonka hän oli aikonut panna minun kuolleelle ruumiilleni, oli hänen omansa vieressä. Sormukseni pistimme hänen sormeensa, mutta kun tulimme vihkisormukseen — hän ojensi voimakkaan kätensä — voitte itse nähdä, siitä ei tullut mitään. En ole hääpäiväni jälkeen ottanut sitä sormestani ja sen irtisaamiseen olisi tarvittu viila. Ehken olisi missään tapauksessa luopunut siitä, nyt en voinut vaikka olisin tahtonutkin. Sen yksityiskohdan selittäminen meidän siis täytyi jättää sattuman varaan. Sen sijaan kävin hakemassa vähän iholaastaria ja kiinnitin sen hänen poskeensa. Oma laastarilappuni on vielä poskessani. Siinä minä petin teidät, mr Holmes, niin ovela kuin olettekin, sillä jos olisitte ottanut pois laastarilapun, niin olisitte huomannut, ettei sen alla ollut naarmuakaan.