Hän otti molemmat kätensä täyteen smaragdeja eräästä laatikosta ja antoi niiden sitten hiljalleen valua takaisin kassaan.
"Suuri Jumala" huudahti Roobert nähdessään laatikon toisensa perästä. "Sehän on jo sinänsä suunnaton omaisuus. Satatuhatta puntaa tuskin riittäisi hinnaksi niin suuremmoisesta kokoelmasta."
"Luulen, ettette kelpaa arvostelemaan jalokiviä", sanoi Raffles Haw nauraen. "Tämän yhden ainoan laatikon sisällystä ei voitaisi ostaa nimittämällänne summalla. Minulla on tässä muistiin pantuna tähän päivään asti kaikki, mitä olen kuluttanut kokoelmiini, mutta minulla on asioitsijoita liikkeellä, jotka luultavasti lähimpinä viikkoina tulevat toimittamaan minulle huomattavia lisiä. Mutta asiain nykyisillään ollessa olen antanut rahoja — katsokaamme — helmistä neljäkymmentätuhatta, smaragdeista seitsemän kertaa viisikymmentä tuhatta, rubineista kahdeksan kertaa neljäkymmentä, briljanteista yhdeksän kertaa kaksikymmentä, Onyxeista — minulla on muutamia hyvin kauneita onyxeja — kaksi kertaa kolmekymmentä. Mutta jalokiviä, agaatteja — hm! Jaa, karttuu vähän yli neljän miljoonan seitsemänsadan neljänkymmenen tuhannen. Uskallan sanoa viisi miljoonaa, sillä en ole ottanut laskuun epätasaisia rahoja.
"Herra varjelkoon", huudahti nuori taiteilija tuijottavin silmin.
"Tunnen ikäänkuin jonkinlaista vastuunalaisuutta tässä suhteessa. Näettekös hiominen, kiillottaminen, jalokivien koko kauppaan valmistaminen on kerrassaan rikkaudesta riippuvaa teollisuutta. Jos me emme tue sitä, täytyy sen hävitä, joka olisi samaa, kuin että suuri joukko ihmisiä joutuisi puutteeseen. Samoin on laita hienojen kultatöiden, jollaisia näitte ulkona. Rikkaudella on velvollisuutensa ja näiden ammattien elähyttäminen on yksi tärkeimmistä. Tässä on kaunis rubiini. Se on Birmasta ja on viides järjestyksessä suuruuden puolesta, mitä on olemassa. Luulenpa että se olisi lähinnä suurin, jollei se olisi hiottu, mutta hiominen vähentää kokoa luonnollisesti aika lailla."
Hän otti välkkyvän, punaisen, melkein pähkinän kokoisen kiven pidellen sitä hetkisen peukalon ja etusormen välissä, jonka jälkeen hän välinpitämättömästi heitti sen takaisin laatikkoon.
"Tulkaa tupakkahuoneeseen", hän virkkoi, "tarvitsette hiukan virkistymistä, sillä on tapana sanoa, ettei ole maailmassa väsyttävämpää kuin museoissa käynti."
IV.
Vyöhykkeestä vyöhykkeeseen.
Huone, johon ällistynyt Roobert sen jälkeen saapui, oli ehkä loistavammin, joskaan ei juuri niin kallisarvoisesi sisustettu, kuin hänen ennen näkemänsä Bordeaux-värisiä, nukkapäällystäisiä, mataloita divaaneja oli taiteellisesti näennäisessä epäjärjestyksessä huoneessa sammalenvärisellä itämaalaisella matolla. Mukavia lepotuoleja, taapäin nojaavia sohvia, ameriikkalaisia kiikkutuoleja, kaikkia oli vara valita. Huoneen toinen pää oli varustettu lasiseinällä ja näkyi olevan komeaan kasvihuoneeseen päin. Toisessa päässä oli paljon kaikellaisia vasta ilmestyneitä aikakauskirjoja ja sanomalehtiä kullatuissa pitimissään. Ripustimissa kahden puolen majolikakamiinia oli pitkä rivi piippuja, joita oli kaikista seuduista ja kaikilta kansakunnilta — englantilaisia kirsikkapuupiippuja, ranskalaisia ruusupuusta tehtyjä, saksalaisia porsliinipesäisiä, leikattuja merenvahasta valmistettuja, hyvänhajuisia seetripuisia piippuja, itämaisia nargileoja, turkkilaisia tchibuk-piippuja ja suuria kultapäisiä hookah'eja. Oikeaan ja vasempaan oli pieniä lippaita ulottuen kolminkertaisessa rivissä yli huoneen pitkin sen pituutta; norsunluuhun niiden kannessa oli merkitty eri tupakkalajien nimet. Niiden yläpuolella oli suurempia, kiilloitetuista tammesta tehtyjä laatikoita sikareineen ja paperosseineen.