Niin, hän pikemmin itsensä tähden kuin muiden kuvaili eloisasti kaikki ihmeet, mitä oli nähnyt: tuon rikkauksien yltäkylläisyyden, nuo kuninkaalliset aarrekamarit jalokivineen, kultineen, marmorineen, erinomaiset keksinnöt, tuhlaavaisuuden ja joka kohdassa ilmenevän täydellisen rahojen halveksimisen. Kokonaisen tunnin hän hehkuvin sanoin kertoili näkemistänsä ihmeistä, ja lopetti jokseenkin ylpeästi mainiten Raffles Haw'in hänelle tekemän pyynnön ja täydellisen luottamuksen, jota hän osoitti häntä kohtaan.
Hänen sanoillaan oli sangen erilainen vaikutus, kumpaankin kuulijaan. Vanha Mc Intyre nojasi taapäin tuolissaan katkera hymy huulillaan, kapeat kasvot vääntyneinä tuhansiin poimuihin ja silmät loistaen kateutta ja ahneutta. Hänen laiha, keltainen kätensä lepäsi pöydällä niin lujasti nyrkkiin puristettuna, että rystöt hohtivat valkoisina lampunvalossa.
Laura taas oli kumarruksissa eteenpäin, huulet avoimina imien veljen jokaisen sanan, hehkuva puna poskillaan. Milloin toiseen, milloin toiseen katsoessaan tuntui Roobertista, ettei hän koskaan ollut nähnyt isäänsä niin ilkeänä eikä sisartansa niin kauniina.
"Kuka sitten on tuo ihminen", kysyi ukko pitemmän vaitiolon jälkeen. "Toivon vaan, että hän on saanut sen kaiken kunniallisella tavalla. Viisi miljoonaa jalokivissä, sanot. Jumala varjelkoon! Ja valmis lahjoittamaan pois niitä, mutta arkailee antaa almuja. Sano sinä hänelle, Roobert, että sinä tiedät tapauksen, jossa on varsin arvokasta ottaa vastaan almu".
"Mutta, hyvät ihmiset, kuka voi hän olla, Roobert", huudahti Laura. "Haw ei saata olla hänen oikea nimensä. Hänen täytyy olla valepukuinen prinssi tai ehkä joku maanpaossa oleva kuningas. Oi miten halusta tahtoisin nähdä nuo timantit ja smaragdit. Minä luulen aina, että smaragdit pukevat tummia henkilöitä paraiten. Sinun pitää kertoa uudestaan kaikki siitä museosta".
"Minä luulen hänen olevan sen, mikä hän sanoi olevansa", vastasi veli. "Hänen käytöksensä on tyyntä ja korutonta kuin tavallisen keskisäätyisen englantilaisen. Ei siinä ollut mitään erikoista pintakiiltoa, mikäli minä saatoin havaita. Hän tiesi vähän yhtä ja toista kirjoista ja tauluista, juuri tarpeeksi ymmärtääkseen niiden arvon, mutta ei enempää. Ei, minä ajattelen, että hän on saman säätyinen mies kuin me, mutta on tavalla tai toisella saanut periä suunnattoman omaisuuden. On tietysti vaikea sanoani mitään, mutta kuitenkin uskoisin, että sitä, mitä tänään olen nähnyt — rakennukset, maalaukset, jalokivet, kirjat j.n.e. — olisi mahdoton saada alle kahdenkymmenen miljoonan, ja olenpa varma, että arvioni on liian pieni".
"Olen tuntenut ainoastaan yhden Haw'in" sanoi vanha Mc Intyre rummuttaen pöytää, "hän oli esimies patruunahylsytehtaassani. Mutta hän oli vanhahko, naimaton mies. Hyvä on, minä toivon, että hän on saanut ne kunniallisella tavalla. Toivon, että rahat ovat puhtaita".
"Ja ajattele, ajattele, hän tulee tänne meidän luo", huudahti Laura ja taputti käsiään. "Oi, milloin luulet hänen tulevan, Roobert? Anna kaikin mokomin minun tietää se ennakolta. Luuletko hänen tulevan huomenna?"
"Sitä en todellakaan tiedä".
"Oh, miten hauska on saada nähdä häntä. En tiedä, milloin olisin ollut niin huvitettu".