"Suuri Jumala", huudahti Roobert syösten ovelle puolillaan oleva teekuppi kädessä. "Tämä menee liian pitkälle. Täällä on meillä iso, hyppivä tiikeri kärryillä rautahäkissä ja koko kylän väestö avosuin perässä".
"Ihan täysi hullu", huusi vanha Mc Intyre. Näinhän sen hänen silmistään. Nyt on hän maksanut niin paljon tuon pedon vuoksi, että minä olisin sillä hyvin autettu jaloilleni jälleen. Onko kuultu mitään hullumpaa? Sano ajajalle, että hän vie sen poliisiasemalle".
"Ei tule koskaan kysymykseen, isä", sanoi Laura nousten arvokkaasti ja kietoen saalin hartioilleen. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa hehkuivat ja hän käyttäysi kuin kuningatar riemukulussa.
Roobertin huomio, kun hän siinä seisoi teekuppi kädessä, kääntyi omituisesta vieraasta kauniiseen sisareensa.
"Tämän on Raffles Haw tehnyt ystävyydestä minua kohtaan", sanoi Laura ylpeänä mennen ovea kohden. "Minä pidän sen suurena kohteliaisuutena hänen puoleltansa. Minä menen varmasti ulos katsomaan sitä".
"Tehkää hyvin ja tulkaa ulos, sir", sanoi ajaja näyttäytyen ovella, "töin tuskin voimme pidellä hevosia".
"No, menkäämme ulos kaikki", ehdotti Roobert. He menivät puutarhan aidan luo ja katselivat sen yli, koko kylän väen, koululapsista vanhoihin vaivaistalon harmaapäisiin ukkoihin asti, seistessä ympärillä mykkinä hämmästyksestä.
Tiikeri, pitkä, notkea, häijyn näköinen eläin, jolla oli loistavat viheriät silmät, kääntelihe vilhuna ahtaassa häkissään piesten kylkiään hännällään ja hieroen kuonoansa ristikkoa vasten.
"Mitä määräyksiä teille on annettu", kysyi Roobert ajajalta.
"Se tuli suoraan Liverpoolista ylimääräisellä junalla, ja juna odottaa tuolla Tamfieldin luona valmiina viemään sen takaisin. Jos olisi ollut itse kuningatar kysymyksessä, ei rautatiehenkilökunta olisi osoittanut suurempaa arvonantoa. Me viemme sen takaisin, kun olemme saaneet siitä kylliksi. Se on ollut peijakkaan paha kuljetettava, sir, meidän kätemme ovat menneet aivan sijoiltaan pidellessämme hevosia".