Eriskummallisia, julmia naamoja nähtiin kylätiellä, haamuja, jotka lähtivät ulos saaliinhakuun, havaittiin öiseen aikaan hiiviskelevän mäntyistutuksilla ja varoituksia saapui kaupungin ja kreivikunnan poliisivirastoilta, että pahamaineisten henkilöitten oli nähty lunastavan matkalippuja Tamfieldiin.
Mutta jos, kuten Raffles Haw sanoi, tuskin mikään rajoitti rikkauksien valtaa, niin antoivat ne hänelle kyvyn myöskin suojella itseänsä, jonka yksi ja toinen sai harmikseen havaita.
"Haluaisitteko tulla kartanoon", sanoi hän eräänä aamuna kurkistaessaan ovesta Elmdenen arkihuoneeseen. "Minulla on siellä jotakin, joka ehkä huvittaisi". Hän oli nyt ystävällisissä väleissä Elmdenessä eikä montaakaan päivää kulunut ilman että hän ja Mc Intyret näkivät toisensa.
He seurasivat häntä mielellään kaikki kolme, sillä sellainen kutsumus tiesi tavallisesti jotakin aivan erinomaista, jota hänellä oli heille tarjottavana.
"Olen näyttänyt teille tiikerin", virkkoi hän Lauralle viedessään heidät ruokasaliin. "Nyt näytän teille jotakin yhtä vaarallista, vaikka ei läheskään niin kaunista".
Huoneen toisessa päässä oli peililaite, jonka huipussa oli iso, pyöreä lasi terävässä kulmassa.
"Katsokaa tuonne ylempään lasiin", sanoi Raffles Haw.
"Siunatkoon! niin hirmuisia miehiä", huudahti Laura. "Niitä on kaksi enkä tiedä sanoa kumpi niistä näyttää pahemmalta".
"Mutta, totisesti, missä he ovat?" kysyi Roobert. "Näyttää siltä, kuin he istuisivat jonkinlaisen kellarin lattialla".
"Sangen vaarallisia naamoja" sanoi vanhus. "Minä neuvoisin vakavasti teitä lähettämään noutamaan poliisia".