"En tule ottamaan ulos rahoja, vaan päinvastoin panemaan sisälle", sanoi Raffles Haw nöyrällä, anteeksipyytävällä tavallaan. "Minulla on täällä laukussani viisisataatuhatta puntaa englantilaisissa pankkiseteleissä. Jos tahtoisitte olla niin hyvä ja merkitä hyväkseni summan, olisin kiitollinen".
"Mutta taivaan Jumala sir", sammalsi Rupert Garnaweg, "ettekö ole kuulleet? Ettekö ole nähneet? Sitten emme voi sallia teidän tekevän sellaista silmät ummessa, emmehän saata Louis?"
"Emme tietystikään. Emme voi suositella pankkiamme tällä hetkellä, sillä täällä on rynnäkkö rahojen kimppuun, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkälle se voi mennä".
"Ai, ai", sanoi Raffles Haw. "Jos rynnäkkö jatkuu, pitää teidän sähköittää minulle, ja minä teen pienen lisäyksen laskuuni. Tehkää hyvin ja lähettäkää minulle kuitti postissa. Hyvästi, hyvät herrat!"
Hän poistui kumartaen, ennenkuin hämmästyneet pankkiherrat edes ymmärsivät, mitä oli tapahtunut, ja ennenkuin he edes olivat siirtäneet silmänsä suunnattomasta, mustasta matkalaukusta ja pöydälle jätetystä nimikortista.
Suoritukset eivät tulleet tuhoisiksi sinä päivänä Birminghamissa, ja Garnawegin pankki on pystyssä vielä tänään, nauttien hyvin ansaitsemaansa menestystä.
Sellaisilla teoilla teki Raffles Haw itsensä tunnetuksi koko sisämaassa, ja kuitenkaan ei hän kaikesta auliudestaan huolimatta ollut se mies, jota kävi pettäminen.
Turhaan kumarteli työkykyinen kerjäläinen hätien portillaan, turhaan sepusteli petturi tuhannet tarunomaiset onnettomuutensa paperille.
Esittäessään herraskartanossa jonkun kertomuksen hädästä ja huolista kummastui Roobert usein erakon nopeata havaintokykyä, kuinka täsmällisesti hän saattoi havaita joka virheen kertomuksessa ja osoittaa jokaisen kohdan, jossa oli väärä sointu. Jos ihminen oli kyllin vankka auttaakseen itse itseään, tai sellainen, ettei apu olisi häntä hyödyttänyt, silloin hän turhaan kääntyi tilanomistajan puoleen. Turhaan esimerkiksi vanha Mc Intyre yhtenään oli miljoneerin tiellä koettaen tuhansin elein ja ilmein selvittää hänelle, miten ankarasti kohtalo oli häntä runnellut ja kuinka hänen mennyt suuruutensa helposti voitaisiin palauttaa. Raffles Haw kuunteli kohteliaasti, kumarsi, hymyili, mutta ei milloinkaan näyttänyt vähintäkään halua jälleen asettaa äreätä asetehtailijaa hänen kunniajalustalleen.
Mutta jos erakon rikkaudet houkuttelivat puoleensa kerjäläisiä läheltä ja kaukaa, niin kuin lampunvalo vetää koiperhosia, niin oli niillä sama vetovoima myöskin erääseen toiseen, paljon vaarallisempaan ihmisluokkaan.