Sen aamun ja monta muuta vietti Laura herraskartanossa katsellen museon aarteita, leikkien kallisarvoisilla leikkikaluilla, joita Raffles Haw oli kokoillut, tai kulkien kristallikaapissa tupakkahuoneesta lähtien pitkin upeita kasvihuoneita.
Haw tavallisesti kulki vakavana hänen rinnallaan hänen liehuessaan perhosen tavoin paikasta toiseen. Hän kiinnitti salaisesti häneen huomionsa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi hänen ihastuksestaan. Ainoa ilo, minkä rikkaudet hänelle tuottivat, oli se, että hän havaitsi muiden olevan huvitettuja niistä.
Hänen huomaavaisuutensa Lauraa kohtaan oli nyt tullut niin selväksi, että tuskin saattoi erehtyä sen suhteen. Hänen kasvonsa kirkastuivat huomattavasti Lauran läsnäolosta, eikä hän milloinkaan väsynyt keksimästä uutta ja uutta hämmästyttääkseen häntä.
Joka aamu, ennenkuin Mc Intyret olivat vielä ylhäälläkään, toi palvelija herraskartanosta kimpun harvinaisen kauniita kukkia aamiaispöydän koristeeksi. Lauran pieninkin pyyntö, oli se miten fantastinen tahansa, täytettiin heti, mikäli se rahoilla ja ihmisnerolla oli täytettävissä.
Kun pakkanen jatkui, tukittiin joki ja muutettiin suunnastaan, niin että se tulvi kahden niityn yli ainoastaan luistinradan hankkimiseksi hänelle. Lauhan ilman ollessa saapui joka iltapäivä kuomureki kauniin, loistavan hevosen vetämänä, siltä varalta että neiti Mc Intyre olisi halunnut lähteä ajelemaan. Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, että hän oli valloittanut herraskartanon erakon kiintymyksen.
Laura puolestaan näytteli osaansa ihmeteltävästi. Naisellisella taipuvaisuudella omisti hän hänen ihanteensa ja katseli maailmaa hänen silmillään. Hän puhui vain köyhäinhuoneista ja kansankirjastoista, armeliaisuustoimista ja kaikellaisista parannuksista. Milloinkaan ei Haw mitään suunnitelmaa tehnyt ilman, että neiti Mc Intyre siihen osasi liittää jonkin sivuseikan, jonka kautta se tuli täydellisemmäksi ja tehokkaammaksi. Haw uskoi vihdoinkin tavanneensa sielun täydellisesti oman sielunsa mukaisen. Siinä olisi seuralainen, joka ei ainoastaan voisi seurata häntä, vaan myös johtaa häntä sillä tiellä, jonka hän oli valinnut. Roobert ei enempää kuin isänsäkään voinut olla huomaamatta, mitä tapahtui, mutta jälkimäiselle ei mikään saattanut olla tervetulleempi, kuin sukulaisuusside, joka edes epäsuorasti yhdistäisi hänet niin suunnattoman rikkaaseen mieheen.
Kultapussien tenhovoima vaikutti myöskin Roobertiin pannen vastaväitteet jähmettymään hänen huulilleen. Oli sangen suloista pidellä noita rikkauksia, joskin vain asiamiehenäkin. Miksi tekisi tai sanoisi hän mitään, joka häiritsisi heidän jokapäiväistä, onnellista yhdessäoloansa. Sehän oli hänen sisarensa asia eikä hänen, ja mitä Hector Spurlingiin tuli, niin sai hän kestää tappionsa, kuten niin moni muu oli saanut tehdä. Ilminähtävästi oli paras olla tekemättä siihen asiaan nähden mitään sinne tai tänne.
Mutta Roobertista itsestään tuntui työnsä ja ympäristönsä yhä vastenmieliseltä. Hänen mieltymyksensä taiteeseen oli vähentynyt senjälkeen kuin hän oli oppinut tuntemaan Raffles Haw'in. Oli niin vaikeata työskennellä ja orjailla ansaitakseen mitättömän rahasumman, kun itse asiassa oli tarpeen vain sana, ja sillä sai rahoja yllin kyllin. Tosin ei hän ollut pyytänyt mitään, mutta suuria summia kulki alituisesti hänen kättensä läpi niille, jotka tarvitsivat, ja jos hän nyt itse olisi tarvinnut, niin varmaankaan hänen ystävänsä ei olisi moittinut häntä siitä.
Siten jäivät roomalaiset galeerilaivat pelkiksi epämääräisiksi ääriviivoiksi suurelle kankaalle Roobertin kuluttaissa päivänsä joko herraskartanon komeassa kirjastossa tai samoillessa ympäri seutua kuuntelemassa kertomuksia surusta ja kurjuudesta palatakseen pelastavana enkelinä tuoden Raffles Haw'in avun tarvitseville.
Se ei ollut kunnianhimoista elämää, vaan se oli elämää, joka sopi erinomaisesti hänen heikolle, kevytmieliselle luonteelleen.