"Rakas Hector", kirjoitti hän — "olen vakuutettu, ettei isäsi koskaan ole oikein hyväksynyt kihlaustamme, muuten hän ei olisi estellyt naimisiinmenoamme. Olen myöskin varma siitä, että isäraukkani jouduttua onnettomuuteen ainoastaan kunnian ja velvollisuudentunto on pitänyt sinut minuun kiintyneenä ja että olisi arvaamattoman paljon parempi sinulle, ettet minua milloinkaan olisi nähnyt. Minä en jaksa kestää, Hector, sitä ajatusta, että sinä teet tulevaisuutesi epävarmaksi minun tähteni, ja kun perin pohjin olen ajatellut asiaa, olen päättänyt katkaista nuoruudenliittomme, niin että sinä nyt kokonaan olet vapaa. Mahdollisesti menettelyni sinusta nyt tuntuu epäystävälliseltä, mutta olen vakuutettu, rakas Hector, että sinä, tultuasi amiraaliksi ja kuuluisaksi mieheksi, muistat tätä ja olet sitä mieltä, että olen osoittautunut sinut tosi ystäväksesi, ehkäisemällä sinut väärästä askeleesta urasi alussa.
Mitä minuun tulee, niin, meninpä sitten naimisiin tai en, olen päättänyt omistaa jälellä olevan osan elämääni hyväntekeväisyydelle, koettaen jos mahdollista jättää maailman onnellisempana, kuin se oli siihen tullessani. Isäsi voi hyvin ja saarnasi meille erinomaisesti viime pyhänä. Liitän mukaan pankkiosoituksen, jota pyysit minun tallettamaan sinulle.
Hyvästi ainiaaksi, rakas Hector, ja usko minua sanoessani, että mitä tapahtuneekin, aina olen oleva tosi ystäväsi.
Laura Mc Intyre".
Hän oli tuskin sinetöinyt kirjeen, kun isä ja veli tulivat takaisin.
Laura sulki oven heidän tultuaan ja kumarsi hiukan.
"Odotan rakkaiden omaisteni onnitteluja", hän pystypäin sanoi. "Raffles
Haw on ollut täällä ja pyytänyt minua vaimokseen".
"Onko hän, mitä puhutkaan?" huudahti ukko, "Ja sinä sanoit —".
"Minä odotan häntä, kunnes hän tulee uudestaan".
"Ja mitä aiot vastata?"