"Kelpo isäukkoni on niin tavattoman varovainen. Odota, odota, odota, huutaa hän alinomaa. Minä sanon, että hänellä olisi pitänyt olla virka raskaassa tykistössä! Mutta minä puhun hänen kanssaan vielä tänä iltana. Saadaan nähdä eikö se onnistu. Ja sinun pitää puhua isäsi kanssa. Roobert saa luvan auttaa sinua. Tässä sinulle niiden satamien nimet, joissa tulemme käymään, ja päivämäärä, milloin se tapahtuu. Laita niin, että saan kirjeen, mihin tulen."
Hän otti palan paperia nuttunsa taskusta, mutta sen sijaan, että olisi antanut sen nuorelle naiselle, tuijotti hän siihen tuijottamistaan suurimman kummastuksen kuvastuessa kasvoillaan.
"Nyt on kumma", huudahti hän. "Katso Roobert, miksi kutsut sinä tätä?"
"Pidä sitä valoa päin. No, sehän on englantilainen viidenkymmen punnan pankkiosoitus. Ei mitään erinomaista, mikäli minä voin nähdä."
"Päinvastoin! Se on hullunkurisinta, mitä milloinkaan minulle on tapahtunut. Minä en lainkaan käsitä sitä".
"Kuule Hector", huudahti neiti Mc Intyre kehoittavasti "Minullekin on sattunut jotakin hullunkurista tänään. Lyön vetoa parin sormikkaita, että minun seikkailuni oli oudompi kuin sinun, vaikka minulla ei olekaan niin oivallista näytettävää lopuksi".
"Anna kuulua, sitä minäkin, mutta Roobert olkoon tuomari".
"Esittäkää asianne". Nuori taiteilija sulki luonnoskirjansa ja nojasi päätään kädellään tekeytyen juhlalliseksi. "Naiset ensiksi! Aloita, Laura, vaikka minä luulen tuntevani sinun seikkailusi jo osaksi".
"Se tapahtui aamulla, Hector", alkoi tyttö. "Oh, se on totta, tapaus saattaa sinut aivan raivoisaksi. Sen minä unohdin. Mutta kuitenkin, älä ole siitä milläsikään, se poika raukka oli varmaankin ihan hupsu".
"Mistä hitosta on kysymys", huudahti nuori upseeri ja siirti katseensa pankkiosotuksesta kihlattuunsa.