"Oi, se on varsin viatonta, ja sentään täytyy sinun myöntää, että se oli hyvin kummallista. Minä olin mennyt ulos kävelemään, mutta kun alkoi sataa lunta, etsin suojaa katoksessa, jonka työmiehet ovat rakentaneet tämänpuoleiseen päähän suurta taloa. Väki on mennyt pois, kuten tiedät, ja sanotaan että uusi omistaja tulee huomenna, mutta vaja on vielä paikoillaan. Istuin jonkun tavaralaatikon päällä, kun eräs mies tuli tietä ja pysähtyi saman katoksen alle. Se oli tyyni mies kalpein kasvoin, hyvin pitkä ja laiha, luullakseni vähän yli kolmenkymmenen vuoden, yksinkertaisesti puettu, mutta kasvojen ilme ja käytös olivat gentlemannin. Hän teki pari kysymystä kylästä ja väestöstä, joihin minä luonnollisesti vastasin, kunnes yks, kaks, aloimme jutella mitä hupaisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla mitä mistäkin. Aika kului niin nopeasti, että aivan unohdin lumisateen, kunnes hän sanoi, että se hetkeksi oli tauonnut. Kun silloin käännyin mennäkseni, mitä luuletkaan hänen tehneen. Hän astui askeleen minua kohden, katsoi surullisesti ja miettiväisesti minua kasvoihin ja sanoi: 'Tahtoisin ihmeekseni tietää, voisitteko pitää minusta, jos minä olisin köyhä?' Eikö se ollut kummallista? Minä pelästyin niin, että syöksyin ulos katoksesta ja kiirehdin tieheni, ennenkuin hän ehti sanoa sanaakaan. Mutta tiedätkö, Hector, ei sinun tarvitse näyttää niin raivostuneelta sen vuoksi, sillä kun nyt ajattelen asiaa ja muistan hänen äänensä ja käyttäytymisensä, olen varma, ettei hän tarkoittanut mitään pahaa. Hän ajatteli ylevästi, ilman pienintäkään aikomusta loukata minua. Minä olen vakuutettu siitä, että mies raukka oli hullu".
"Hm! Hänen hulluudessaan oli kuitenkin johdonmukaisuutta", huomautti veli.
"Olisi ollut johdonmukaisinta, että olisin saanut potkaista häntä", sanoi luutnantti kiivaana. "Eläissäni en ole kuullut mitään niin häpeämätöntä".
"No, sanoinhan, että raivostuisit". Tyttö laski valkoisen kätensä hänen karkean merimiesnuttunsa hihalle. "Eihän se ollut mitään. Enhän minä milloinkaan tule uudestaan näkemään tuota onnetonta miestä. Hän oli nähtävästi vieras tällä paikkakunnalla. Se oli minun pieni seikkailuni, anna meidän nyt kuulla sinun".
Nuori mies antoi pankkiosoituksen liukua peukalon ja etusormen välissä pyyhkäisten toisella kädellä otsaansa ikäänkuin muistellaksensa jotakin.
"Sen täytyy olla hullunkurinen erehdys", sanoi hän. "Minun on koetettava oikaista se. Mutta en tiedä, kuinka menettelisin. Lähdin alas kylään pappilasta, kun jo oli hämärä, ja kohtasin miehen vaunuissa, jotka olivat joutuneet tukalaan asemaan. Yksi pyörä oli pudonnut alas lumen peittämän ojan reunalta, ja korkealla tiellä seisovat vaunut olivat pahasti kallellaan ylihangan puolelle, niin että mies oli luisua alas istuimelta.
"Autoin hänet tietysti tienpuolelle ja sain pian pyöränkin ylös ojasta. Oli aivan pimeä, ja otaksun, että ihminen luuli minua talonpoikaislurjukseksi, sillä me emme vaihtaneet viittä sanaa. Kun hän ajoi edelleen, pisti hän tämän käteeni. Oli aivan sattuma, etten heittänyt pois sitä, sillä tuntiessani, että se oli kokoonrypistetty paperilappu, kuvittelin mielessäni, että se varmaankin oli jonkun kauppiaan osoitekortti tai jotakin sellaista. Onneksi pistin sen kuitenkin taskuuni, josta se tuli käteeni etsiessäni merkitsemääni luetteloa satamista, joihin matkalla tulemme poikkeamaan. Nyt tiedätte asiasta yhtä paljon kuin minäkin."
Veli ja sisar tuijottivat kummastuksissaan mustan ja valkean kirjavaan, rypistettyyn pankkiosoitukseen.
"No, sinun tuntemattoman matkamiehesi on täytynyt olla vähintääkin itse Monte Christo tai Rothschild", sanoi Roobert. "Luvalla sanoen, Laura, olen sitä mieltä, että sinä olet menettänyt vedon".
"Oi, minä olen hyvin tyytyväinen menettäissäni sen. En koskaan ole kuullut moista onnensattumaa. Olisi mieltäkiinnittävää tuntea se mies".