"Kokeilin monilla eri alkuaineilla ja yhä samalla tuloksella. Aina aiheutti tunnin ajan vaikuttava sähkövirta aivan ilmeisen painon vähennyksen. Teoriani tällä asteella johtui siihen, että sähkövirta aiheutti ainehiukkasten eroittamisen, ja että määrätty luku ainehiukkasia irtaantui kappaleesta hienon hienona pölynä haihtuen sen ympärille, joten seurasi painon väheneminen niiden poistuttua. Olin kokonaan otaksunut sellaisen muutoksen tapahtuvan, kunnes omituinen sattuma kokonaan muutti mielipiteeni.
"Eräänä lauvantai-iltana olin kiinnittänyt vismuttitangon ruuvipenkkiin ja molemmin puolin asettanut sen sähkölangan yhteyteen saadakseni selville, miten virta vaikuttaisi siihen. Olin kokeillut useilla eri metalleilla toisella toisensa perään, antaen virran vaikuttaa niihin yhdestä kahteen tuntiin. Olin paraiksi saanut kaikki järjestykseen ja johdot kuntoon, kun odottamatta sain sähkösanoman, että John Stillingflect, eräs vanha kemisti Lontoossa, joka oli ollut sangen hyvä ystäväni, oli vaarallisesti sairastunut ja sitten lausunut toivovansa saada nähdä minua.
"Viimeinen juna oli lähtevä kahdenkymmenen minuutin perästä ja asuin täsmälleen penikulman (engl.) päässä asemalta. Sulloin muutamia tarpeellisia esineitä matkalaukkuun, suljin laboratorioni ja riensin kuin hengen edestä, ehtiäkseni matkaan.
"Vasta Lontooseen tultuani muistin unohtaneeni sähkövirran, ja että se niinollen vaikuttaisi vismuttitankoon siksi kuin patteri olisi tyhjentynyt. Se oli minusta kuitenkin pieni seikka enkä enempää asiaa ajatellut.
"Viivyin Lontoossa tiistai-iltaan, ja vasta torstaiaamuna palasin työhöni. Avatessani laboratorion oven muistin kesken jääneen kokeeni, ja se ajatus pisti päähäni, että vismuttitankoni silloin kaiken todennäköisyyden nojalla täytyisi olla kokonaan haihtunut ja hajaantunut alkuhiukkasiinsa. Asian oikea laita oli minulle aivan edeltä arvaamaton.
"Lähestyttyäni pöytää näinkin metallitangon kadonneeksi ja ruuvialasimen tyhjäksi. Sen huomattuani olin ryhtyä johonkin muuhun, mutta silloin havaitsin alasimen alaisen pöydän olevan täynnä jotakin hopeamaista ainetta, joka oli siinä pieninä erillisinä pisaroina ja yhtyneenä suuremmiksi kellukoiksi. Muistin aivan selvästi, että olin puhdistanut pöydän ennen kokeen aloittamista, niin että aine oli jollakin tavalla tullut siihen sen jälkeen, kun olin matkustanut Lontooseen. Se herätti suurimmassa määrässä mielenkiintoani; hyvin huolellisesti kokosin kaiken astiaan ja tutkin aineen tarkoin. Ei ollut epäilemistäkään, mitä se oli. Se oli puhtainta elohopeaa, joka tutkimuksessa ei osoittanut jälkeäkään vismutista.
"Heti älysin, että sattuma oli sallinut tehdäni mitä arvokkaimman kemiallisen keksinnön. Jos vismutti määrätyin edellytyksin asetettiin sähkön vaikutuksen alaiseksi, alkaisi sen paino vähetä ja vihdoin se muuttuisi elohopeaksi. Olin purkanut rajamuurin kahden alkuaineen väliltä.
"Mutta prosessin täytyi olla yleislaatuisen. Se osoittautuisi luultavasti yleiseksi laiksi eikä vain yksityiseksi tapaukseksi. Se vismutti muuttui elohopeaksi, minkä muutoksen alaiseksi joutuisi elohopea?
"En voinut ajatella lepoa ennenkuin olin ratkaissut kysymyksen. Uudistin käytetyt patterit ja annoin virran kulkea elohopea-astian kautta. Kuusitoista tuntia istuin pitäen silmällä metallia, ottaen vaarin, kuinka se vähitellen näytti ikäänkuin tulevan kiinteämmäksi, menetti hopeanhohtonsa sekä muuttui tummaksi ja himmeäksi. Kun vihdoin otin sen ylös pihdeillä ja laskin sen pöydälle, oli se kokonaan menettänyt elohopean ominaisuudet ja ilmiselvästi muuttunut joksikin toiseksi metalliksi. Muutamat yksinkertaiset kokeet riittivät osoittamaan minulle, että se uusi metalli on platina.
"Kemistin oli helppo havaita se laki, jota noudattaen nämä muutokset keskinäiseen järjestykseensä nähden olivat tapahtuneet. Kenties te voitte nähdä niiden välillä vallitsevan suhteen, Roobert?"