"Seurasin hänen jäljessään. Kuulin hänen lähtevän ulos".
"Hän aikoi varastaa minulta ja olisi murhannut minut. Mutta hän on varmaan hullu, ihan hullu?"
Siitä ei tarvinnut epäillä. Ukko, joka oli noussut istuvaan asentoon, purskahti äkkiä käheään, kaikuvaan nauruun heilutellen ruumistaan edestakaisin ja katsellen ylös kiiluvin, pahansuovin silmin. Molemmat ymmärsivät selvästi, että hänen järkensä, joka oli heikontunut saman ajatuksen alituisesta hautomisesta, nyt vihdoin oli aivan löyhtynyt. Hänen kolkko, aiheeton iloisuutensa oli melkein kamalampaa, kuin äskeinen raivonsa.
"Miten menettelemme hänen kanssaan?" kysyi Haw. "Emme voi viedä häntä
Elmdeneen, se olisi liian kova isku Lauralle".
"Me voimme kääntyä lääkärin puoleen heti päivän valjettua. Emmekö saattaisi säilyttää häntä täällä siihen asti? Jos veisimme hänet kotiin, kohtaisi ehkä joku meidät tiellä, ja silloin syntyisi häväistysjuttu".
"Nyt tiedän. Me viemme hänet yhteen verhotuista holveista, jossa hän ei kykene vahingoittamaan itseään eikä muita. Tarttukaa toisesta kädestä, minä otan toisesta".
Puoliksi taluttaen, puoliksi laahaten onnistui heidän viedä vanha tehtailija pois hänen onnettomuutensa näyttämöltä ja sijoittaa hänet jälellä olevaksi osaksi yötä varmaan paikkaan.
Kello viisi aamulla lähti Roobert keveillä ajopeleillä matkaan neuvotellakseen lääkärin kera asiasta, ja Raffles Haw käyskeli sill'aikaa edestakaisin palatsimaisessa talossaan huolestuneen näköisenä ja raskain sydämin.
XIV.
Turmio leviää.