Laura tuskin piti isänsä poisviemistä suurenakaan onnettomuutena. Hän ei saanut tietää mitään siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Roobert vain ilmoitti hänelle aamiaispöydässä lääkärin neuvon mukaan pitävänsä parhaana, että hänet joksikin ajaksi asetettaisiin vartioitavaksi. Lauralle se tieto ei ollut odottamaton, sillä hän oli itse usein valittanut vanhuksen yhä lisääntyviä päähänpistoja. Ainakaan ei hänen ruokahalunsa aamiaispöydässä siitä kärsinyt mitä kahviin ja kananmuniin tuli, tai estänyt häntä puhelemasta edessäolevista haistaan.
Mutta toisin oli Raffles Haw'in laita. Tapaus koski häneen syvästi. Hän oli usein peljännyt rahojensa vaikuttavan turmiollisesti, ja nyt ne olivat hänen omien silmiensä edessä olleet syynä rikokseen ja mielenvikaisuuteen. Turhaan koetti hän tukahuttaa tunteitaan ja saada itseänsä siihen käsitykseen, että vanhan Mc Intyren kohtaus oli jotakin, jolla oli syynsä itsessään, mutta ei yhteyttä hänen ja hänen rikkautensa kanssa.
Hän muisti, millainen mies oli ollut, kun hän hänet ensin tuli tuntemaan, riidanhaluinen, itsepäinen, mutta ilman varsinaisia paheita. Hän ajatteli hänessä viikko viikolta tapahtunutta muutosta, hänen ahnasta silmäystään, pahansuopaa käytöstapaansa, hänen eleitään ja salaviittauksiaan, jotka ainoastaan päivää ennen olivat päättyneet nimenomaiseen pyyntöön saada rahoja. Oli liian ilminähtävää, että hänessä oli tapahtunut asteettainen kehitys, joka johti suoraan kauhistavaan kohtaukseen laboratoriossa. Hänen rahansa olivat tuottaneet kirousta, missä hän oli luullut niiden tuottavan siunausta.
Mr Spurling, pappi, tuli hänen luokseen aamiaisen jälkeen, kuultuaan huhuja onnettomasta tapahtumasta. Haw'ille teki hyvää keskustella hänen kanssaan, sillä vanhan papin iloinen, tyyni käytöstapa vaikutti edullisesti hänen omaan synkeään ja mietiskelevään mielialaansa.
"Ai, ai", virkkoi pappi, "se oli pahoin, sangen pahoin! Mielenvikainen, sanotte, ja luultavasti parantumaton. Oi voi, huomasin kyllä hänen muuttuneen viimeisinä viikkoina. Näytti kuin olisi hänellä ollut jotain huolta. Ja kuinka on Roobert Mc Intyren laita?
"Hän voi hyvin. Hän oli täällä aamulla ukon saadessa kohtauksen".
"Haa! Nuorimies on muuttunut. Minä näen, että hänessä on tapahtunut muutos. Anteeksi, herra Haw, jos sanon muutamia vakaita sanoja antaakseni teille neuvon. Huolimatta siitä, että olen hengellinen, olen kyllä vanha ollakseni teidän isänne. Te olette sangen rikas mies, ja te käytätte rikkauttanne jalosti — niin, sir, jalosti. Luulen ettei yksi tuhannesta tekisi, kuten te teette. Mutta eikö teistä toisinaan tunnu siltä kuin rahanne vaikuttaisivat turmelevasti ympäristöönne?"
"Olen todellakin välisti sitä peljännyt".
"Älkäämme puhuko ukko Mc Intyrestä. Tuskin kenties on oikein mainita häntä tämän yhteydessä. Mutta tässä on meillä Roobert. Hän tapasi olla niin kiintynyt taiteeseensa, hän oli niin innostunut tauluihinsa. Milloin tapasikaan hänet, koskivat hänen ensimmäiset sanansa aina hänen aiheitaan tai viimeisessä maalauksessa saavuttamaansa edistystä. Hän oli kunnianhimoinen, ahkera ja itseensä luottava. Nyt ei hän tee suorastaan mitään. Tiedän varmasti, että on kaksi kuukautta siitä, kun hänellä viimeksi oli sivellin kädessään. Hän on työteliäästä nuoresta miehestä muuttunut tyhjäntoimittajaksi ja vieläkin pahemmin, loiseksi, pelkään minä. Suokaa anteeksi, että puhun niin suoraan".
Raffles Haw ei virkkanut sanaakaan, mutta levitti käsiänsä kuin tuskassa.