"Ja sitten voin mainita yhtä ja toista kyläläisistä", jatkoi hengenmies. "Teidän hyväntekeväisyytenne siinä suhteessa on ollut ehkä hiukan liiallista. He tuntuvat tulleen haluttomammiksi töihinsä ja luottavat vähemmän itseensä. Esimerkiksi nyt vanha Blatton. Tuuli vei tässä eräänä päivänä katon hänen läävästään. Hän on ollut aina tarmokas ja neuvokas mies. Kolmisen kuukautta takaperin hän olisi ottanut tikapuut ja parissa päivässä laittanut katon kuntoon. Mutta nyt istui hän tyynesti alas ja hykersi käsiään ja kirjoitti kirjeen asiasta, koska hän tiesi, että te saisitte kuulla siitä ja teettäisitte kaikki ehommaksi entistään. Ja entäs Ellary-ukko! No, hän nyt tosin on aina ollut köyhä, mutta hän oli ainakin siksi työtelijäs, ettei pahimpaan hätään joutunut. Mutta nyt, ei rahtuakaan ukko puuhaa, vaan savuttelee piippuaan ja juoruaa aamusta iltaan. Ja pahinta on, ettei se vahingoita ainoastaan avunsaajia, vaan vaikuttaa turmiollisesti myös niihin, jotka eivät ole mitään saaneet. He ovat väsyneitä ja happamia, ikäänkuin toiset olisivat saaneet jotakin, johon heillä olisi yhtä hyvä oikeus. Se on todellakin mennyt niin pitkälle, että olen katsonut velvollisuudekseni puhua siitä. Minä puolestani olen saanut tässä uusia kokemuksia. Usein on minun täytynyt moittia seurakuntalaisiani hyväntekeväisyyden puutteesta, mutta kuka olisi luullut olevan tavattavissa jonkun, joka on liiaksi armelias. Se on jalo vika".
"Kiitän sydämmestäni teitä siitä, mitä olette puhunut", vastasi Raffles puristaen kunnianarvoisan papin kättä. "Minä olen uudestaan tarkoin punnitseva menettelytapaani siinä suhteessa".
Hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja liikkumattomina, kunnes vieras oli mennyt, mutta sitten meni hän erityiseen huoneeseensa, ja heittäytyen vuoteelle puhkesi nyyhkytyksiin ja peitti kasvonsa tyynyihin. Kaikista Englannin asukkaista oli rikkain sinä päivänä onnettomin.
Millä tavalla voisi hän käyttää hyvin suunnatonta valtaansa? Jokainen hänen yrittämänsä hyvätyö muuttui kiroukseksi. Hänen tarkoituksensa olivat niin hyvät, mutta tulokset niin turmiolliset. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut jonkin tarttuvan ruton myrkyttämä, joka saastutti jokaisen, ken vain tuli hänen vaikutuspiiriinsä. Hänen hyvää tarkoittavat ja huolellisesti mietityt armeliaisuusharrastuksensa olivat pilanneet koko maalaisväestön. Ja kun niin näkyi käyvän pienessä mitassa, mitan saattoi hän tietää, olisiko parempaa seuraava hänen aikomistaan suurista suunnitelmista? Jos ei hänen käynyt maksaa muutamien yksinkertaisten talonpoikain velkoja rikkomatta kaiken pohjana olevia, tärkeitä syitten ja seurausten lakeja, mitä hyvää oli hänellä silloin odotettavissa täyttäessään kokonaisten kansakuntien aarreaitat tai käydessään käsiksi kaupan ja liikkeen monimutkaisiin suhteisiin tai näytellessään kaitselmusta suurten kansanpaljouksien edessä?
Hän värisi kauhusta mielikuvituksessaan nähdessään, kuinka suunnattoman vaikeita probleemeja hänellä oli edessään, probleemeja, joitten ratkaisussa tapahtuvaa virhettä oli mahdoton korjata kaikilla hänen rahoillaan. Kaitselmuksen tie oli suora ja oikea tie. Ja sentään aikoi hän, puolisokea olento, tarttua asioiden järjestykseen koettaakseen muuttaa ja parantaa niitä. Olisiko hän osoittautuva hyväntekijäksi? Eikö häntä pikemmin täytyisi sanoa pahimmaksi turmion tuottajaksi, jota maa oli päällänsä kantanut?
Mutta pian hän taas tuli rauhallisemmaksi, nousi ylös ja pesi kasvonsa sekä polttavan otsansa.
Kun kaikki kävi ympäri, niin eikö kuitenkin ollut olemassa yksi ala, jossa rahoja voitiin käyttää hyödyllisesti? Eihän hän tahtonut muuttaa luonnon teitä, vaan paljoa enemmän ihmisten teitä. Kaitselmuspa ei ollut määrännyt, että ihmiset eläisivät puolinälissään ja ahdettuina kolkkoihin luoliin. Sehän johtui vain keinotekoisista elämänehdoista ja oli kaiketi keinotekoisesti korjattavissakin. Mikseivät hänen aikeensa yhtä hyvin menestyisi ja tekisi maailmaa paremmaksi hänen keksintönsä kautta?
Eikä toki sekään ollut totta, että hän olisi vaikuttanut turmelevasti kaikkiin, joiden kera oli tullut tekemisiin. Esimerkiksi Lauraan: kuka tunsi hänet paremmin, kuin Laura, ja hänpä oli kuitenkin aina niin hyvä, niin rakastettava, niin rehellinen. Laura ainakaan ei ollut menettänyt sillä, että oli oppinut hänet tuntemaan. Ja hän menisi heti tervehtimään häntä. Miten rauhoittavaa olisi kuulla hänen ääntänsä, kuulla hänen sanovan muutamia osaaottavia sanoja sinä elämän synkeimpänä hetkenä.
Myrsky oli tyyntynyt, lauha tuuli puhalsi, lähestyvä kevät tuntui ilmassa. Hän hengitti sisäänsä havupuitten hyvänhajuista tuoksua käydessään alas kiertelevää ajotietä; vähitellen loiveni hänen edessään avara lakeus, täynnä talonpoikaistaloja ja pieniä, punaisia tupia; aamuauringon vinot säteet lankesivat harmaille katoille ja kimalteleville ikkunoille. Hänen sydämensä kutistui ajatellessaan kaikkia noita ihmisiä, heidän monellaisia huoliaan, pieniä, vähäpätöisiä surujaan, pyrkimyksiään ja toiveitaan, heidän henkeä kuolettavia murehtimisiaan. Miten voisi hän auttaa heitä? Kuinka menettelisi hän nostaakseen kuorman heidän hartioiltaan, estämättä kumminkaan heitä heidän elämäntarkoituksessaan? Sillä yhä selvemmin hän tajusi, että kaikki jalostuminen tapahtuu surujen kautta, ja että se elämä, joka ei jalosta, on elämää ilman päämäärää.
Laura oli yksinään arkihuoneessa Elmdenessä, sillä Roobert oli lähtenyt saamaan lisää ohjeita isään nähden.