"Mikä teidän isäntäänne vaivaa?" kysyi hän hiljentäen askeleitaan.
"Emme tiedä, sir, mutta emme saa mitään vastausta koputtaissamme laboratorion oveen. Hänen täytyy olla siellä sisällä, sillä ovi on salvattu sisäpuolelta. Se on kovasti pelästyttänyt meitä kaikkia, sir. Ja miten hän on ollut rauhaton koko päivän".
"Mitä merkitsee se?"
"Ja, sir, hän tuli kotiin aamulla, kuin olisi hän ollut järjiltään, puheli itsekseen ja silmät tuijottivat niin, että oli oikein kamalata nähdä herra raukkaa. Niin käveli hän pitkät ajat edestakaisin käytävässä, ei katsonutkaan edes ruokaan, meni vihdoin museoon ja kokosi yhteen kaikki jalokivensä ja arvoesineensä ja kantoi ne laboratorioon. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, siitä emme tiedä, sir, mutta uuni kohisee, ja hänen suuri, paksu savutorvensa syöksee savua, kuin joku Birminghamin tehdas. Yön tultua voimme valossa nähdä, kuinka hän työskenteli ja raatoi, kuin vimmattu. Päivällistäkään ei hän syönyt, ei laisinkaan, työtä vain teki, yhä vain työtä. Nyt on kaikki hiljaista, ja muuri on kylmä, eikä savua enää tuprua, mutta me emme saa mitään vastausta, sir, ja niin me rupesimme pelkäämään ja Miller on mennyt noutamaan poliisia ja minä juoksin teitä hakemaan".
He saapuivat kartanolle, juuri kun lakeija lopetti selityksensä, ja siellä seisoi laboratorion ulko-ovella ryhmä tallirenkejä ja palvelijoita, Tamfieldista vastikään saapuneen poliisikonstaapelin pitäessä isoa, pyöreätä silmäänsä avaimenreijällä ja koettaissa katsoa sisään.
"Avain on puolikierteessä", sanoi hän. "Minä en voi muuta nähdä, kuin lampun".
"Täällä on herra Mc Intyre", huudahti puolitusinaa ääniä Roobertin lähestyessä.
"Meidän täytyy murtaa ovi, sir", sanoi konstaapeli. "Me emme saa vastausta, ja jonkin täytyy olla hullusti".
Kaksi, kolme kertaa heittäysivät he yhdistetyin voimin koko painollaan ovea vastaan, jonka lukko antoi perään ja vihdoin aukeni kovalla paukahduksella; sitten menivät kaikki porttikäytävään. Sisäovi oli raollaan ja laboratorio oli auki heidän edessään.
Keskellä oli suunnaton läjä harmaata, hienoa tomua, joka ulottui puoliväliin kattoon asti. Lähellä vieressä oli toinen paljon pienempi koko jonkinlaista loistavaa, kimmeltelevää pölyä, joka hohti kirkkaasti sähkölampun säteilevässä valossa. Yltympärillä oli oikea sekamelska rikkilyötyjä pulloja, murskattuja lasiastioita, särjettyjä työkaluja ja sikin sokin kasattuja, käyristettyjä ja mustia metallilankoja. Ja siinä keskellä hävityksen kauhistusta, tuolillaan taapäin nojallaan, kädet ristissä polvella, lepäävässä asennossa kuin onnellisesti päätetyn ankaran työn jälkeen, istui Raffles Haw, talon herra, maailman rikkain mies, kalman kalpea väri kasvoillaan.