Hän istui niin mukavasti ja luonnollisesti ja niin tyyni oli ilme hänen kasvoillaan, että kun he nostivat hänet ylös ja liikuttivat hänen kylmiä, jäykkiä jäseniänsä, eivät he ymmärtäneet hänen todella menneen pois.
Kunnioittavasti ja hiljaa kantoivat he hänet hänen huoneeseensa, sillä kaikki, jotka olivat hänen palveluksessaan, rakastivat häntä. Roobert ja poliisikonstaapeli viipyivät laboratoriossa. Nuori mies käveli ympäri kuin unissaan ja ihmetteli yleistä hävitystä, iso leveäpäinen vasara oli lattialla; sillä oli Raffles Haw nähtävästi särkenyt kaikki koneensa, ensin sähkökoneittensa avulla muutettuaan protyliksi kaiken varastossa olleen kullan.
Aarrekammiossa, joka niin oli häikäissyt Rooberttia, oli nyt ainoastaan neljä autiota seinää, kimmeltelevän tomun laboratorion lattialla puhuessa upean jalokivikokoelman kohtalosta, kokoelman, joka yksinään vastasi kuninkaallista omaisuutta. Koko koneistosta ei yksikään osa ollut jäänyt eheäksi, vieläpä lasipöytäkin oli lyöty kolmeksi kappaleeksi. Raffles Haw oli sinä päivänä todellakin suorittanut suunnattoman työn.
Äkisti tuli Roobertin mieleen raudoitetun arkun lippaaseen säilöön pantu salaisuus. Se opettaisi hänelle viimeisen, tärkeän renkaan, joka tekisi täydelliseksi hänen tietonsa kullan valmistamisessa. Oliko se vielä siellä?
Aivan vapisten hän avasi suuren arkun ja otti esiin norsunluulippaan. Se oli lukittu, mutta avain oli lukon reijässä. Hän kiersi sen ympäri ja avasi kannen. Siellä oli valkea paperiliuska, johon hänen oma nimensä oli kirjoitettu päälle. Vapisevin sormin hän kiersi auki paperin. Oliko hän Eldoradon aarteiden perillinen, vai oliko hänen kohtalonsa edelleenkin oleva köyhän taiteilijan? Liuska oli päivätty samana päivänä ja kirjoitus siinä oli seuraava:
"Hyvä Roobert! Minun salaisuuteni ei koskaan enää ole käytettävä. En voi ilmaista Teille, kuinka hartaasti kiitän taivasta siitä, etten sitä kokonaan uskonut Teille, sillä silloin olisin jättänyt käsiinne perinnön, joka olisi tuottanut kurjuutta sekä itsellenne että muille. Mitä tulee minuun, minulla tuskin on ollut onnellista hetkeä keksittyäni sen. Olisin voinut kestää, jos olisin nähnyt saavani aikaan jotakin hyvää, mutta voi! ainoa tulos kokeistani on ollut se, että olen tehnyt uutterasti työntekijöistä vetelehtijöitä, tyytyväisistä miehistä ahnaita loiseläjiä, ja pahinta kaikista todellisista, puhtaista naisista ulkokullattuja ja pettureita. Kun tämä on ollut tulos toimistani pienessä mitassa, niin en voi toivoa parempaa, jos todellakin toteuttaisin usein keskustelemamme suunnitelmat. Kaikki elämäni aikomukset ovat rauenneet tyhjiin. Käyn takaisin entiseen tiedemiehen elämääni. Siinä en saata ainakaan tehdä vahinkoa, jollen hyötyäkään tekisi.
Toivon, että kaikki kartanossa jäljellä olevat arvoesineet myödään ja tulot jaetaan kaikkien Birminghamin hyväntekeväisyyslaitosten kesken. Matkustan illalla, jos kykenen, sillä koko päivän olen tuntenut pistävää kipua kyljessäni. Rikkaus tuntuu yhtä vahingollisesti vaikuttavan terveyteen kuin mielenrauhaankin. Voikaa hyvin, Roobert, älköönkä sydämenne milloinkaan olko niin murheellinen, kuin minun tänä iltana.
Teidän Raffles Haw".
"Oliko se itsemurha, sir? Oliko se itsemurha?" huudahti poliisikonstaapeli Roobertin pistäessä paperin taskuunsa.
"Ei", vastasi tämä. "Minä luulen, että se oli särkynyt sydän!"