Täällä kuitenkin meidän golfinpelaajamme ja työmiehemme olivat kuin lampaat, jotka hyppelevät veitsen varjossa. Se näytti kummastuttavalta. Mutta miten he saattoivatkaan sitä tietää? Kaikki oli tullut niskaamme yhdellä jättiläisharppauksella. Mikä olisi aamun sanomalehdessä tehnyt heidät levottomiksi? Ja nyt oli kello vasta kolme iltapuolella. Juuri katsellessamme näytti jokin huhu levinneen joukkoon, sillä me näimme elonleikkaajien kiiruhtavan pois vainioilta. Jotkut golfinpelaajista palasivat kerhohuoneeseen. He juoksivat ikäänkuin pyrkiäkseen pakoon sadekuurolta. Heidän pienet avustajansa tulivat hitaasti perässä. Toiset jatkoivat peliään. Lapsenhoitaja oli kääntynyt ja työnsi kiireesti vaunujaan takaisin mäkeä ylös. Samalla huomasin, että hänellä oli käsi otsallaan. Ajurinrattaat olivat pysähtyneet, ja väsynyt hevonen lepäsi pää vaipuneena polviin. Yläpuolella oli täydellinen kesätaivas — suunnaton holvi yhtämittaista sineä, lukuunottamatta muutamia untuvaisia valkeita pilviä, jotka näkyivät kaukaisten ylänköjen kohdalla. Jos ihmissuvun täytyi tänään kuolla, tapahtui se ainakin ihanalla kuolinvuoteella. Ja kuitenkin luonnon lempeä rakastettavuus teki tämän kauhean ja summittaisen hävityksen sitäkin surkuteltavammaksi ja hirveämmäksi. Tämä oli totisesti liian hyvä olopaikka, koska meidät ajettiin pois niin nopeasti, niin julmasti!
Mutta edellä mainitsin, että puhelin oli taas soinut. Äkkiä kuulin hallista Challengerin jyrisevän äänen.
"Malone!" huusi hän. "Teitä kaivataan."
Syöksyin puhelimen luo. McArdle puhui Lontoosta.
"Tekö siellä, herra Malone?" huusi hänen tuttu äänensä. "Herra Malone, Lontoossa tapahtuu kauheita asioita. Tiedustelkaa Jumalan tähden, eikö professori Challenger voi ehdottaa jotakin tehtäväksi."
"Hän ei voi ehdottaa mitään, hyvä herra", vastasin. "Hän pitää ratkaisua yleismaailmallisena ja välttämättömänä. Meillä on täällä vähän happea, mutta se voi vain lykätä kohtalomme muutamia tunteja tuonnemmaksi."
"Happea!" huusi tuskaa ilmaiseva ääni. "Ei ole aikaa sitä saada. Toimisto on ollut ihan helvetti siitä alkaen, kun läksitte aamulla. Nyt on puolet henkilökunnasta tunnotonna. Uupumus lannistaa minut itseni. Ikkunastani saatan nähdä, kuinka ihmisiä makaa tiheässä Fleet Streetillä. Kaikki liikenne on pysäytetty. Viimeisistä sähkösanomista päättäen koko maailma…"
Hänen äänensä oli vähitellen rauennut ja katkesi äkkiä. Hetkeä myöhemmin kuulin puhelimesta kumean jysähdyksen, ikäänkuin hänen päänsä olisi pudonnut pöytää vasten.
"Herra McArdle!" huusin. "Herra McArdle!"
Vastausta ei tullut. Kun laskin kuulotorven kädestäni, tiesin, etten milloinkaan enää kuulisi hänen ääntään.