Tällä hetkellä, juuri kun astuin askeleen taaksepäin puhelimen luota, kävi ilmiö kimppuumme. Tuntui siltä, kuin olisimme uimassa, hartioita myöten vedessä, ja vyöryvä aalto äkkiä upottaisi. Näkymätön käsi tarttui rauhallisesti kurkkuuni ja puristi hiljaa henkeä minusta ulos. Tunsin ääretöntä painoa rinnallani, kovaa kiristystä päässäni, äänekästä surinaa korvissani ja kirkkaita leimauksia silmieni edessä. Hoipertelin porraskaiteiden nojaan. Samalla Challenger vilahti ohitseni korskuen kuin haavoittunut puhveli — kauhea näky purppuranpunaisine kasvoineen, verestävine silmineen ja pörröttävine hiuksineen. Pikku rouva oli, nähtävästi tiedotonna, nostettu hänen leveille hartioilleen, ja hän meni kompastellen ja kolisten portaita ylös, astuen monesti harhaan, mutta vei itsensä ja vaimonsa pelkästään tahdonvoimallaan myrkyllisen ilmapiirin läpi väliaikaisen turvallisuuden satamaan.
Nähdessäni hänen ponnistelunsa syöksyin minäkin portaita ylös, kiipesin, kaatuen, tarrautuen kaiteeseen, kunnes suistuin puoleksi tiedotonna kasvoilleni ylemmällä porrassiltamalla. Lordi Johnin terässormet olivat takkini kauluksessa, ja hetkeä myöhemmin olin selälläni arkihuoneen matolla kykenemättä puhumaan tai liikkumaan. Rouva makasi vieressäni, ja Summerlee oli tupertunut tuolille ikkunan luo, pää melkein koskettaen polvia. Ikäänkuin unessa näin Challengerin äärettömän kuoriaisen tavoin ryömivän hitaasti lattian poikki ja hetkeä myöhemmin kuulin esiinpursuavan hapen hiljaista sihinää. Challenger hengitti sitä sisäänsä pari kolme kertaa hyvin kiihkeästi, ja hänen keuhkonsa kohisivat, saadessaan elähyttävää kaasua.
"Se tepsii", huudahti hän riemuiten. "Oikeinpa siis olin päätellyt!" Hän oli taas pystyssä ripeänä ja voimakkaana. Putki kädessään hän syöksyi vaimonsa luokse ja piti sitä hänen kasvojensa edessä. Muutamien sekuntien kuluttua rouva päästi valittavan äänen, liikahti ja nousi istumaan. Professori kääntyi minun puoleeni, ja heti tunsin elämän vuoksen hiipivän lämpimänä kautta valtimoitteni. Järkeni sanoi minulle, että täten tuli vain pieni lykkäys, ja kuitenkin jokainen olemassaolon hetki tuntui nyt sanomattoman arvokkaalta, vaikka puhumme huolettomasti sen arvosta. En ole milloinkaan ennen tuntenut sellaista aistillisen ilon väristystä kuin nyt virotessani. Paino haihtui keuhkoistani, side irtautui otsaltani, suloinen rauhan tunne ja miellyttävä, raukea hyvinvointi täytti olemukseni. Maatessani katselin, kuinka Summerlee tointui saman lääkkeen vaikutuksesta, ja lopuksi tuli lordi Johnin vuoro. Hän hypähti pystyyn ja auttoi minua nousemaan, ja Challenger nosti vaimonsa ja laski hänet leposohvalle.
"Oh, George, minusta on niin ikävää, että toit minut takaisin", sanoi hän pitäen miestään kädestä. "Kuoleman ovi on tosiaan, kuten sanoit, peitetty kauneilla, kimaltelevilla verhoilla, sillä kun tukahduttava tunne vain oli mennyt, oli kaikki sanomattoman viihdyttävää ja kaunista. Miksi olet laahannut minut takaisin?"
"Koska haluan, että teemme matkan yhdessä. Me olemme eläneet yhdessä niin monta vuotta. Olisi ikävää joutua erilleen viimeisellä hetkellä."
Hetkeksi tajusin hänen hellässä äänessään välähdyksen uudesta Challengerista. Se oli hyvin kaukana siitä kerskailevasta, pöyhkeilevästä, ylimielisestä miehestä, joka oli vuoroin kummastuttanut, vuoroin loukannut aikalaisiaan. Täällä kuoleman varjossa esiintyi sisin Challenger, se mies, joka oli saavuttanut ja säilyttänyt naisen rakkauden. Äkkiä hänen mielialansa muuttui, ja hän oli taas voimakas johtajamme.
"Koko ihmissuvusta olen minä yksin nähnyt ja ennustanut tämän mullistuksen", sanoi hän, ja hänen äänessään oli riemun ja tieteellisen voiton sointu. "Mitä tulee teihin, kelpo Summerlee, luotan siihen, että viimeisetkin epäilyksenne ovat hävinneet, kun on puheena spektrin viivojen himmeneminen, ja että te ette enää väitä kirjeeni Timesissä perustuneen erehdykseen."
Kerrankin oli riidanhaluinen toverimme taisteluhaasteelle kuuro. Hän jaksoi vain istua huohottaen ja ojennellen pitkiä, laihoja jäseniään, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että hän yhä oli tosiaan tällä kiertotähdellä. Challenger käveli happiputken luo, ja raju puhina vaimeni, kunnes se oli mitä vienointa sihinää.
"Meidän täytyy säästellen käyttää kaasuvarastoamme", sanoi hän. "Huoneen ilma on nyt erikoisesti kyllästetty hapella, ja minä olen varma, ettei kukaan meistä tunne vaivaavia oireita. Vain todellisten kokeiden avulla voimme määrätä, mikä lisä happea tekee myrkyn tehottomaksi. Katsokaamme, kuinka tämä riittää."
Me istuimme hiljaisen hermojännityksen vallassa noin viisi minuuttia tarkaten omia aistimuksiamme. Olin juuri alkanut kuvitella, että tunsin taas puristusta ohimoillani, kun rouva Challenger huusi sohvalta, että hän oli pyörtymäisillään. Hänen miehensä väänsi tulemaan enemmän kaasua.