"Esitieteellisinä päivinä", sanoi hän, "oli tapana pitää valkoista hiirtä jokaisessa vedenalaisessa veneessä, koska sen hennompi rakenne osoitti merkkejä vahingollisesta ilmapiiristä ennenkuin merimiehet sitä huomasivat. Sinä, rakkaani, olet meidän valkoinen hiiremme. Nyt minä olen lisännyt happimäärää, ja sinä voit paremmin."
"Kyllä, nyt tuntuu paremmalta."
"Mahdollisesti olemme tavanneet oikean sekoituksen. Saatuamme täsmällisesti tietää, kuinka pieni määrä on kylliksi, voimme laskea, kauanko kykenemme elämään. Onnettomuudeksi olemme herättäessämme itseämme jälleen henkiin kuluttaneet jo melkoisen osan ensimmäisestä putkesta."
"Onko sillä mitään merkitystä?" kysyi lordi John, joka seisoi kädet taskussa ikkunan luona. "Jos meidän on mentävä, niin mitä hyötyä on viivyttelystä? Ettehän otaksune, että meillä on joitakin mahdollisuuksia?"
Challenger hymyili ja pudisti päätään.
"No, ettekö sitten luule, että on arvollemme sopivampaa hypätä itse, eikä odottaa, kunnes meidät työnnetään? Jos kaikki nyt on lopussa, olen sitä mieltä, että lausumme rukouksemme, suljemme kaasuputken ja avaamme ikkunan."
"Miksikä ei?" sanoi talon rouva urhoollisesti. "Varmastikin, George, lordi John on oikeassa, ja parempi on tehdä niin päin."
"Minä vastustan mitä ankarimmin!" huudahti Summerlee valittavalla äänellä. "Kun meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kaikin mokomin, mutta se, että harkiten kiirehtii kuoleman edelle, näyttää minusta mielettömältä ja epäoikeutetulta teolta."
"Mitä nuori ystävämme sanoo siihen?" kysyi Challenger.
"Ajattelen, että meidän pitäisi nähdä kaikki loppuun asti."