"Olisi kai", myönsi lordi John. "Se ei auttaisi häntä, vaan hajoittaisi kaasumme yli koko talon, jos yleensä tulisimme elävinä takaisin. Mutta katsokaahan noita pieniä lintuja puiden alla!"
Me vedimme neljä tuolia leveän, matalan ikkunan luo; rouva makasi yhä leposohvalla silmät suljettuina. Muistan, että mieleeni juolahti hirveä ja eriskummainen ajatus — hengittämämme ilman raskas tympeys oli ehkä korostanut harhakuvaa — että me olimme neljällä teatteriaition etupaikalla katselemassa maailman näytelmän viimeistä näytöstä.
Lähinnä etualalla, juuri silmiemme alla, oli piha, jossa näkyi puoleksi puhdistettu auto. Austin, kuljettaja, oli vihdoinkin sanottu lopullisesti irti, sillä hän lojui jalat levällään pyörän vieressä; hänen otsallaan oli suuri, musta kuhmu siinä kohdassa, jonka hän kaatuessaan oli iskenyt astuimeen tai likasuojukseen. Hän piti yhä kädessään sen vesiletkun päätä, jolla oli pessyt konettaan. Pihan nurkassa oli pari pientä plataania, ja niiden alla useita säälittäviä pikku untuvapalloja, pikkuruiset jalat ylöspäin nostettuina. Kuoleman viikatteen huitaisu oli kohdannut kaikkia, suuria ja pieniä.
Pihamuurin yli katselimme kiemurtelevalle tielle, joka vei asemalle. Elonleikkaajajoukko, jonka olimme nähneet juoksevan vainioilta, makasi laakson pohjalla sikinsokin, ruumiit ristissä toistensa päällä. Ylempänä makasi lapsentyttö, pää ja hartiat nojaten ruohoisen pensaan vieruun. Hän oli ottanut pikkulapsen rattailta, ja se oli liikkumattomana vaatemyttynä hänen sylissään. Juuri hänen takanaan osoitti pienoinen täplä tien vieressä paikkaa, missä pikku poika oli pitkällään. Vielä lähempänä meitä oli kuollut hevonen polvillaan aisojen välissä. Vanha ajaja riippui eriskummaisen variksenpelättimen tavoin likavarjostimen yli, käsivarret hassunkurisessa asennossa hänen edessään. Me saatoimme nähdä hämärästi ikkunasta, että vaunuissa istui nuori mies. Ovi oli avautumaisillaan, ja hänen kätensä oli ovenrivassa, ikäänkuin hän olisi yrittänyt hypätä pois viime hetkellä.
Keskellä näköpiiriä oli golfkenttä; samoin kuin siinä aamulla oli pelaajia, makasi heidän tummia hahmojaan nyt liikkumattomina ruohikossa tai ympäröivässä kanervikossa. Eräässä kohdassa oli pitkällään kahdeksan ruumista; nelimiehinen joukkue oli apulaisineen pitkittänyt siinä peliä viimeiseen saakka. Ei yksikään lintu lentänyt taivaan siniholvissa, ei yksikään ihminen tai eläin liikkunut laajalla alueella, joka oli edessämme. Iltapuolen aurinko lähetti rauhallisia säteitään sinne, mutta kaiken yllä leijaili yltyleinen kuoleman hiljaisuus ja vaiteliaisuus, ja pian se tulisi meidänkin osaksemme. Tällä hetkellä tuo yksi ainoa hauras lasiruutu, joka pidätti huoneessa ylimääräistä happea myrkyttyneen eetterin vastapainona, esti meitä joutumasta samaan kohtaloon. Muutaman lyhyen tunnin saattoi yhden miehen tieto ja huolenpito pitää yllä pientä elämänkeidastamme laajassa kuoleman erämaassa ja pelastaa yltyleisestä perikadosta. Sitten kaasu vähenisi, mekin makaisimme huohottaen kirsikan värisellä matolla, ja ihmissuvun sekä kaiken maallisen elämän kohtalo täyttyisi. Pitkän aikaa katselimme traagillista maailmaa niin juhlallisina, ettei sopinut puhella.
"Tuolla on talo tulessa", sanoi Challenger lopuksi, viitaten savupilveen, joka nousi puiden yli. "Sellaisia tulee kaiketi näkymään paljon — mahdollisesti palaa kokonaisia kaupunkeja — kun ajattelemme, kuinka moni ihminen on voinut kaatua pitäen tulta kädessään. Palaminen todistaa sinänsä kylliksi, että happimäärä on ilmakehässä säännöllisen suuri, ja että vika on eetterissä. Kah, tuolla näette toisen liekin Crowboroughin mäen kukkulalla. Se on golfkerho, jollen ole erehtynyt. Tuolla lyö kirkonkello tuntiaan. Filosofeillemme olisi mielenkiintoista tietää, että ihmisen tekemä koneisto on elänyt kauemmin kuin sukukunta, joka teki sen."
"Totta totisesti!" huudahti lordi John nousten kiihtyneenä tuoliltaan.
"Mikä on tuo savutupru? Se on juna."
Me kuulimme sen kohinan, ja pian se tuli lentäen näkyviimme, kulkien minun nähdäkseni tavattomalla vauhdilla. Mistä se oli tullut tai kuinka kaukaa, sitä emme kyenneet saamaan selville. Vain ihmeellisen onnen turvissa se oli voinut kulkea jonkun matkaa. Mutta nyt me jouduimme näkemään, kuinka kauheasti sen matka päättyi. Hiilivaunujuna seisoi liikkumatta radalla. Me pidätimme henkeämme, kun pikajuna kiiti jyristen pitkin samoja raiteita. Yhteentörmäys oli kauhistava. Veturi ja vaunut kasautuivat pirstautuneen puun ja vääntyneiden rautojen röykkiöksi. Punaisia tulenkielekkeitä leimahteli raunioista, kunnes kaikki oli yhtenä liekkinä. Me istuimme puolen tuntia melkein ääneti tämän hirveän näyn huumaamina.
"Ihmisparat!" huudahti rouva Challenger lopuksi ja takertui valittaen miehensä käsivarteen.
"Rakkaani, tuon junan matkustajat eivät olleet sen elävämpiä kuin hiilet, joita vasten he murskautuivat, tai hiili, joksi he nyt ovat muuttuneet", sanoi Challenger silittäen hänen kättään hyväilevästi. "Se oli elävien juna, kun se läksi Victoria-asemalta, mutta kuolleita se kuljetti jo kauan ennen kun tapasi turmionsa."