"Yli koko maailman täytyy käydä samalla tavoin", sanoin omituisten tapausten näyn kohotessa eteeni. "Ajatelkaa laivoja merellä — kuinka ne höyryävät eteenpäin, kunnes pannujen tuli sammuu, tai ne syöksyvät suoraa päätä johonkin rannikolle. Purjelaivatkin — kuinka ne luovivat lastinaan kuolleita merimiehiä, samalla kun niiden hirret lahoavat ja saumat ravistuvat, ja sitten ne yksi toisensa jälkeen vaipuvat pinnan alle. Ehkä vielä sadan vuoden kuluttua Atlantilla ajelehtii siellä täällä vanhoja laivahylkyjä."
"Ja hiilikaivosten miehet", sanoi Summerlee synkästi naurahtaen. "Jos geologeja jonkin sattuman kautta taas ilmestyisi maan päälle, laatisivat he ihmeellisiä teorioja sen johdosta, että tavataan ihmisiä hiilikerrostumissa."
"Minä tunnustan, etten ole perillä sellaisista asioista", huomautti lordi John, "mutta minusta näyttää, että maa tästedes on 'vuokrattavana, tyhjänä'. Kun tämä meidän ihmisjoukkomme pyyhkäistään pois, kuinka se milloinkaan tulee tänne takaisin?"
"Maailma oli ennenkin tyhjänä", vastasi Challenger vakavasti. "Se tuli asutuksi sellaisten lakien vaikutuksesta, joiden alku on meidän käsityksemme ulko- ja yläpuolella. Miksi sama kehityskulku ei voisi uudistua?"
"Hyvä Challenger, ettehän tarkoittane, mitä sanotte?"
"Minulla ei ole tapana, professori Summerlee, sanoa muuta kuin mitä tarkoitan. Huomautuksenne on tyhjänpäiväinen." Parta pisti esiin, ja silmäluomet laskeutuivat.
"Niin, te olette elänyt itsepäisenä dogmaatikkona ja aiotte sellaisena kuoliakin", sanoi Summerlee happamesti.
"Ja te, herraseni, olette elänyt mielikuvitukseltanne köyhänä jarruttajana ettekä saa toivoa nyt enää voivanne muuttua."
"Pahimmat arvostelijannekaan eivät koskaan voi syyttää teitä mielikuvituksen puutteesta", vastasi Summerlee.
"Jopa nyt jotakin!" sanoi lordi John. "Teistä juuri voisikin odottaa, että kuluttaisitte viimeisen happihitusemme sättimällä toinen toistanne. Mitä se vaikuttaa, tulevatko ihmiset takaisin vai ei? Varmastikaan se ei tapahdu meidän aikanamme."