"Sentakia maalaisilla on hautajaisissa suuret pidot", sanoin umpimähkään.
"Aivan niin. Nuori ystävämme on keksinyt erinomaisen esimerkin.
Sallikaa minun tarjota toinen viipale kieltä."
"Samoin on villien laita", sanoi lordi John leikaten palan paistia. "Minä olen nähnyt heidän hautaavan päällikköään Aruwimi-joella, ja he söivät virtahevon, joka varmaan painoi yhtä paljon kuin kokonainen heimo. Uudessa Guineassa on sellaisiakin, jotka syövät kaivatun vainajan itsensä, ikäänkuin korjatakseen ruoat pois. Niin, luulenpa, että kaikista hautajaisaterioista se on omituisin, jota me nyt syömme."
"Merkillistä", sanoi rouva Challenger, "etten mitenkään voi surra niitä, jotka ovat menneet. Isäni ja äitini ovat Bedfordissa. Tiedän, että he ovat kuolleet, enkä kuitenkaan voi tässä kauhistavassa yleismaailmallisessa murhenäytelmässä tuntea katkeraa surua yksilöiden kuolemasta, en edes heidänkään."
"Ja vanha äitini mökissään Irlannissa", sanoin minä. "Voin sieluni silmillä nähdä hänet huivi hartioilla ja pitsimyssy päässä, kun hän lepää silmät ummessa vanhassa korkeaselkäisessä tuolissaan lähellä ikkunaa, silmälasit ja kirja vierellään. Miksi surisin häntä? Hän on mennyt ja minä olen menossa ja saatan jossakin muussa elämässä olla häntä lähempänä kuin Englanti on Irlantia. Kuitenkin on haikeata ajatella, ettei rakasta äitiäni ole enää."
"Mitä tulee ruumiiseen", huomautti Challenger, "niin me emme murehdi kynsiemme leikkaamista emmekä tukkamme lyhentämistä, vaikka ne kerran ovat olleet osana meistä. Myöskään ei yksijalkainen mies sure hentomielisenä puuttuvaa jäsentään. Aineellinen ruumis on meillä ollut pikemmin tuskan ja vaivan lähteenä. Se on rajoitustemme alituisena osoittajana. Miksi siis tuskailisimme siitä, että se eriää sielullisesta puolestamme?"
"Jos ne tosiaan voivat eritä", murisi Summerlee. "Mutta joka tapauksessa on yltyleinen kuolema kauheata."
"Kuten olen jo selittänyt", sanoi Challenger, "täytyy yltyleisen kuoleman olla luonteeltaan paljon vähemmän pelottava kuin yksinäisen".
"Samoin kuin taistelussa", huomautti lordi John. "Jos näkisi yksityisen miehen makaavan tuossa lattialla rinta puhkaistuna ja kasvot ruhjottuna, tulisi siitä sairaaksi. Mutta minä olen nähnyt kymmenentuhatta selällään Sudanissa, eikä minussa herännyt mitään sellaista tunnetta, sillä kun tehdään historiaa, on yhden miehen henki liian mitätön murehdittavaksi. Kun tuhat miljoonaa siirtyy yhdessä pois, kuten tänään, ei voi eroittaa yksityistä joukosta."
"Soisin, että meidän kohtalomme jo päättyisi hyvin", sanoi rouva miettivästi. "Oi, George, minä olen niin peloissani."