Kuinka omituisilta näyttävät ne sanat, jotka on töherretty tyhjän kirjani sivun yläreunaan! Mutta omituisempaa vielä on, että juuri minä, Edward Malone, olen ne kirjoittanut — minä, joka vain noin kaksitoista tuntia sitten läksin asunnostani Streathamin varrelta ajattelematta ollenkaan niitä ihmeitä, joita päivä toisi mukanaan! Katsahdan taaksepäin tapausten sarjaan.
Siinä on keskusteluni McArdlen kanssa, Challengerin ensimmäinen hälytyskirjoitus Timesissä, mieletön junamatka, hauska murkina, mullistus, ja nyt on jouduttu tähän: me oleskelemme yksin tyhjällä kiertotähdella, ja kohtalomme on niin varma, että voin pitää näitä rivejä, jotka on kirjoitettu koneellisesta ammattitottumuksesta ja joita ihmissilmä ei koskaan näe, jo kuolleen ihmisen sanoina, sillä niin likellä hän on sitä varjojen peittämää rajaa, jonka yli kaikki ovat jo menneet paitsi tätä pientä ystäväpiiriä. Minä tunnen, kuinka viisaita ja tosia Challengerin sanat olivat, kun hän sanoi, että todellinen murhenäytelmä esiintyisi silloin, jos me jäisimme eloon, kun oli mennyt kaikki, mikä on jaloa, hyvää ja kaunista. Mutta siinä suhteessa ei varmaankaan voi olla vaaraa. Toinen happiputkemme lähenee jo loppuaan. Voimme melkein minuutilleen laskea elämämme kurjan jäännöksen.
Meitä on juuri kestitty Challengerin luennolla, joka oli runsaan neljännestunnin pituinen. Hän oli niin kiihtynyt, että ulvoi ja mylvi ikäänkuin olisi kohdistanut sanansa entisille tieteellisille epäilijöille Queen's Hallissa. Hänellä oli tosiaan omituinen kuulijakunta: vaimonsa, joka hyväksyi täydellisesti kaikki eikä lainkaan ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, Summerlee, joka istui varjossa valitellen ja arvostellen, mutta hartaasti kuunnellen, lordi John, joka vetelehti nurkassa hieman ikävystyneenä koko esityksestä ja minä itse, joka ikkunan luona tarkastelin tätä kohtausta tavallaan haikeamielisenä, ikäänkuin kaikki olisi ollut unta tai sellaista, mihin minulla ei ollut mitään omaa mielenkiintoa. Challenger istui keskipöydän luona ja valaisi sähkövalolla lasipalloa mikroskoopin alla, jonka hän oli tuonut pukukammiostaan. Kuvastimesta tuleva pieni, eloisa valkea valokehä toi puolet hänen karkeista parrakkaista kasvoistaan loistavan sädekimpun piiriin ja jätti toiset puolet syvimpään varjoon. Näytti siltä, että hän oli äskettäin käsitellyt elämän alimpia muotoja, ja tällä hetkellä kiihdytti häntä se, että hän oli edellisen päivän mikroskooppisessa valmisteessa huomannut limaeläimen olevan yhä elossa.
"Te voitte itse nähdä sen", toisteli hän suuresti kiihtyneenä. "Summerlee, tahdotteko tulla tänne ja tarkastaa? Malone, olkaa niin hyvä ja todistakaa oikeaksi, mitä sanon. Nuo pienet värttinän tapaiset oliot keskellä ovat diatomeja, joista ei tarvitse välittää, koska ne lienevät pikemmin kasveja kuin eläimiä. Mutta oikealla puolella näette selvän limaeläimen, joka liikkuu hitaasti kentän poikki. Yläruuvia vääntämällä voi sovittaa kohdalleen. Katsokaa itse sitä."
Summerlee teki niin ja myönsi ilmiön todeksi. Samoin tein minäkin ja huomasin pienen olennon, ikäänkuin murskattua lasia, jäykästi uiskentelevan valaistun kehän poikki. Lordi John oli valmis uskomaan ilman muuta.
"Minä en vaivaa päätäni sillä, onko se elävä vai kuollut", sanoi hän.
"Me emme tunne toisiamme edes ulkonäöltä, miksi siis välittäisin siitä?
Minä en luule, että se on huolissaan meidän voinnistamme."
Se nauratti minua, ja Challenger katsahti minuun päin kylmimmällä ja ylpeimmällä tavallaan. Tämä oli mitä ällistyttävin kokemus.
"Puolisivistyneen suulaus on tieteelle suuremmaksi haitaksi kuin tietämättömän typeryys", sanoi hän. "Jos lordi John Roxton alentuisi —"
"Rakas George, älä ole niin kiivas", sanoi hänen vaimonsa, silittäen mustaa tukkaa, joka kumartui mikroskoopin yli. "Mitä väliä sillä on, onko se itikka elossa vai ei?"
"Se on hyvinkin tärkeätä", sanoi Challenger jurosti.