"Joskus ajattelen, että vain ihmisen hirveä itserakkaus saa ajattelemaan maailman olevan luodun näyttämöksi, jolla hänen sopii rehennellä."
"Me emme voi olla siitä aivan varmoja, mutta ainakin voimme ilman sitä ominaisuutta, jota uskalsitte sanoa hirveäksi itserakkaudeksi, varmasti väittää, että me olemme korkeimpia olentoja luonnossa."
"Korkeimpia niistä, joita tunnemme."
"Se on itsestään selvää."
"Ajatelkaahan kaikkia niitä miljoonia tai mahdollisesti biljoonia vuosia, joina maapallo on pyörinyt tyhjänä avaruuden läpi — tai jollei tyhjänä, niin ainakin osoittamatta merkkiä tai ajatusta ihmissuvusta. Ajatelkaa, kuinka sade on sitä huuhdellut, aurinko polttanut ja tuuli tuivertanut noina määrättöminä ajanjaksoina. Ihminen ilmestyi vasta eilen, mikäli on puhe geologisesta ajanmitasta. Miksi siis tulisi pitää selvänä, että kaikki tämä suurenmoinen valmistelu on tapahtunut hänen hyväkseen?"
"Keitä tai mitä varten siis?"
Summerlee kohautti hartioitaan.
"Kuka sitä voisi sanoa? Jotakin varten, mikä on kokonaan käsityskykymme ulkopuolella, — ja ihminen on ehkä ollut pelkästään sattuma, sivutuote kehityksen mukana, samoin kuin vaahto valtameren pinnalla voisi kuvitella, että meri on luotu sitä tuottamaan ja ylläpitämään, tai kirkon hiiri, että rakennus on sen oma, sille vartavasten määrätty asuinpaikka."
Olen häthätää pannut paperille heidän väitteensä sanasta sanaan, mutta nyt niistä tulee pelkästään äänekästä kiistaa, jossa esiintyy paljon monitavuisia tieteellisiä erikoissanoja kummallakin puolella. Epäilemättä on mainio asia saada kuulla kaksien sellaisten aivojen pohtivan korkeimpia kysymyksiä, mutta kun ne aina ovat epäsovussa, niin tavalliset ihmiset, kuten lordi John ja minä, saamme siitä vain vähän todellista hyötyä. He kumoavat toisensa, ja me jäämme yhä tyhmiksi kuin ennenkin. Nyt meteli on loppunut, Summerlee kyyröttää tuolillaan, ja Challenger, yhä hypistellen mikroskooppinsa ruuveja, jatkaa yhtämittaista, syvää, epäselvää murinaa ikäänkuin meri myrskyn jälkeen. Lordi John tulee minun luokseni, ja me katselemme yhdessä yöhön.
Siellä näkyy kalpea uusikuu — viimeinen kuu, mitä ihmissilmät milloinkaan näkevät — ja tähdet ovat kirkkaimmillaan. Etelä-Amerikankaan ylätasankojen kirkkaassa ilmassa en ole nähnyt sen loistavampia. Tällä eetterin muutoksella lienee jokin vaikutus valoon. Brightonin hautajaisrovio leimuaa yhä, ja läntisellä taivaalla on hyvin kaukainen tulipunainen täplä, joka saattaa merkitä häviötä Arundelissa tai Chichesterissä, jopa mahdollisesti Portsmouthissakin. Istun mietiskellen ja teen välistä jonkun muistiinpanon. Ilmassa on suloista alakuloisuutta. Nuoruus, kauneus, ritarillisuus ja rakkaus — tähänkö se kaikki loppuu? Tähtien valaisema tienoo näyttää vienon rauhan unimaalta. Kuka kuvittelisi, että se on ikäänkuin kauhistava Golgata, jolle on sirotettu ihmissuvun ruumiita? Äkkiä purskahdan nauruun.