"Kuulkaapa, nuori mies!" sanoo lordi John tuijottaen minuun ällistyneenä. "Leikinlasku olisi paikallaan näinä kovina aikoina. Mitä te ajattelitte?"
"Ajattelin kaikkia suuria ratkaisemattomia kysymyksiä", vastaan hänelle, "niitä, joihin olemme kuluttaneet niin paljon vaivaa ja harkintaa. Ajatelkaahan esimerkiksi Englannin ja Saksan kilpailua — tai Persian lahtea, josta vanha päällikköni oli niin innostunut. Kuka olisi arvannut silloin, kun olimme niin kiihdyksissä näistä asioista, kuinka ne lopullisesti ratkaistaisiin?"
Me vaivumme taas äänettömyyteen. Kuvittelen, että jokainen meistä ajattelee ystäviä, jotka ovat menneet edeltäpäin. Rouva Challenger nyyhkyttää rauhallisesti, ja hänen miehensä kuiskailee hänelle. Ajatukseni kääntyy mitä erilaisimpiin ihmisiin, ja jokaisen heistä näen makaavan valkeana ja jäykkänä, kuten Austin poloinen viruu pihalla. Niinpä esimerkiksi Mc Ardle.
Tiedän tarkalleen, missä hän on, kasvot kirjoituspöydällä ja käsi omalla puhelimellaan, niinkuin kuulin hänen kaatuvan. Ja myöskin Beaumont, päätoimittaja, — otaksun, että hän makaa sinipunaisella turkkilaisella matolla, joka koristi hänen pyhättöään. Ja toverit uutistenhankkijain huoneessa — Macdonna, Murray ja Bond. He olivat varmasti kuolleet ollessaan kovassa työssä, käsissään muistikirjat täynnä eloisia vaikutelmia ja omituisia sattumuksia.
Saatoin hyvin kuvitella, että yksi oli ajettu haastattelemaan lääkäreitä, toinen Westminsteriin ja vielä kolmas St. Pauliin. Mitä mainioita otsakerivejä he varmaan ovat nähneet viimeisenä kauniina näkynä, mutta niiden kohtalona oli ainiaan jäädä aineellistumatta painomusteen avulla! Voin nähdä Macdonnan lääkärien joukossa — "Hyvää Harley Streetiltä" — Mac suosi aina alkusointuja. "Haastattelu herra Soley Wilsonin kanssa." — "Kuuluisa erikoistuntija sanoo: Ei saa olla toivoton!" — "Erikoiskirjeenvaihtajamme tapasi mainion tiedemiehen istumassa katolla, jonne hän oli peräytynyt välttääkseen kauhistuneiden potilaiden laumaa, kun ne olivat vallanneet hänen asuntonsa. Käyttäytyen tavalla, joka selvästi osoitti, että kuuluisa lääkäri piti tätä tapahtumaa äärettömän tärkeänä, hän kieltäytyi tunnustamasta, että kaikki toivo oli lopussa." Tällä tavoin Mac aloittaisi.
Sitten oli nuori Bond, joka luultavasti kävisi St. Paulissa. Omasta mielestään hänellä oli kirjallista aistia. Tästä hän saisikin hyvän aiheen! "Seisoessani pienellä parvekkeella tuomiokirkon kuvun alla ja katsellessani epätoivoista, yhteensulloutunutta ihmisjoukkoa, maassa maaten rukoilemassa tällä viime hetkellä sitä valtaa, josta se oli niin itsepäisesti ollut välittämättä, nousi aaltoilevasta ihmismerestä korviin sellainen matala, rukousta ja kauhua ilmaiseva valitus, sellainen värisyttävä Tuntemattoman puoleen kohoava avunhuuto, että —" ja niin edelleen.
Niin, se olisi suuri loppu uutistenhankkijalle, vaikka hän samoin kuin minäkin kuolisi käyttämättä aarteitaan. Mitä antaisikaan Bond, poikaraukka, nähdäkseen kirjaimet "J.H.B." sellaisen palstan lopussa?
Mutta mitä pötyä nyt kirjoitankaan! Se on vain yritys kuluttaa väsyttävää aikaa. Rouva Challenger on mennyt sisempään pukukammioon, ja professori sanoo, että hän nukkuu. Professori tekee muistiinpanoja ja tutkii kirjojaan keskipöydän luona yhtä rauhallisena kuin hänellä olisi edessään moniaita rauhallisia työvuosia. Hänen kovaääninen sulkakynänsä tuntuu kirskuvan ylenkatsettaan kaikille, jotka ovat eri mieltä hänen kanssaan.
Summerlee on vaipunut kokoon tuolillaan ja päästää aika ajoin perin ärsyttävän kuorsauksen. Lordi John makaa taaksepäin nojautuneena kädet taskussa ja silmät suljettuina. Kuinka ihmiset saattavat nukkua tällaisissa oloissa, sitä en osaa kuvitella.
Klo 3.30 a.p. Olen juuri hätkähtäen herännyt. Kello oli viisi minuuttia yli yhdentoista, kun tein viimeisen muistiinpanoni. Muistan, että vedin kelloni ja panin ajan merkille. Olen siis tuhlannut noin viisi tuntia siitä pienestä ajasta, joka meillä on vielä jäljellä. Kuka olisi uskonut sitä mahdolliseksi? Mutta nyt olen paljon virkeämpi ja kohtalooni valmistunut tai koetan uskotella itselleni, että olen. Ja kuitenkin, mitä valmiimpi ihminen on ja mitä korkeammalla hänen elämänsä virta juoksee, sitä enemmän hänen täytyy väistää kuolemaa. Kuinka viisas ja armollinen onkaan luonnon huolenpito, jonka ansiosta hänen maallinen ankkurinsa tavallisesti heltiää monin pienin huomaamattomin nykäyksin, kunnes hänen tietoisuutensa on ajautunut kestämättömästä maallisesta satamastaan toisella puolella olevaan suureen mereen!