Rouva Challenger on yhä pukuhuoneessaan. Challenger on nukahtanut tuolilleen. Mikä kuva! Hänen mahtava vartalonsa nojautuu taaksepäin, suunnattomat, karvaiset kädet ovat ristissä liivien yli ja pää niin vinossa, etten voi nähdä mitään hänen kauluksensa yläpuolelta, lukuunottamatta rehevän parran sotkuista harjaa. Hän vapisee oman kuorsauksensa täristyksestä. Summerlee liittää silloin tällöin korkean tenorinsa Challengerin täyteläiseen bassoon. Lordi John nukkuu myöskin, pitkä ruumis koukussa syrjällään korituolissa. Sarastuksen ensimmäinen kylmä valo hiipii juuri huoneeseen, ja kaikki on harmaata ja surullista.
Katselen ikkunasta auringon nousua — kohtalokasta aamunkoittoa, joka valaisee asumatonta maailmaa. Ihmissuku on mennyt, sammunut yhdessä päivässä, mutta kiertotähdet liikkuvat ja vuorovesi nousee tai laskee, tuuli kuiskii ja koko luonto on entisellään, mikäli näyttää, limaeläimeen asti, osoittamatta merkkiäkään siitä, että ihminen, joka oli nimittänyt itseään luomakunnan herraksi, olisi milloinkaan läsnäolollaan siunannut tai kironnut maailmankaikkeutta. Pihalla makaa Austin raajat hajallaan ja kasvot loistavan valkeina sarastuksessa, letkunpään pistäessä yhä näkyviin hervottomasta kädestä. Koko ihmissuku esiintyy kuin tyypillisesti tuossa puoleksi lystikkäässä, puoleksi liikuttavassa hahmossa, joka makaa niin avutonna ennen hoitelemansa koneen vieressä.
* * * * *
Tähän loppuvat silloiset muistiinpanoni. Sitten olivat tapaukset liian nopeita ja vaikuttavia, jotta olisin ehtinyt mitään kirjoittaa, mutta ne ovat niin selviksi hahmoittuneet muistiini, että mikään sivuseikka ei jäänyt minulta huomaamatta.
Jokin tukehtumisen tunne kurkussani sai minut katsomaan happilieriöitä, ja silloin hämmästyin. Elämämme hiekka oli valumassa loppuun. Jonakin yön hetkenä Challenger oli muuttanut putken kolmannesta lieriöstä neljänteen. Nyt oli selvää, että tämäkin oli jo melkein tyhjä. Kauhea tukehtumisen tunne ahdisti minua yhä pahemmin. Kiirehdin lieriön luo, irroitin hanan ja muutin sen viimeiseen varastoomme. Omatuntoni soimasi minua siitä, sillä tunsin, että jos olisin pidättänyt kättäni, he mahdollisesti kaikki olisivat siirtyneet pois unessaan. Sen ajatuksen karkoitti kuitenkin sisemmästä huoneesta kuuluva rouvan ääni, joka huusi:
"George, George, minä tukehdun!"
"Kaikki on kunnossa, rouva Challenger", vastasin samalla kun muut hypähtivät pystyyn. "Minä olen juuri vääntänyt auki uuden lieriön."
Sellaisellakaan hetkellä en voinut olla hymyilemättä Challengerille, joka hieroen karvaisilla nyrkeillään kumpaakin silmäänsä oli kuin iso parrakas vauva juuri herätessään. Summerlee värisi kuin vilutautinen, sillä kun hän huomasi asemansa, voitti inhimillinen pelko hetkeksi tiedemiehen tyyneyden. Lordi John oli kuitenkin yhtä rauhallinen ja virkku kuin olisi juuri noussut metsästyspäivän aamuna.
"Viidenneksi ja lopuksi", sanoi hän katsahtaen putkeen. "Kuulkaahan, nuori mies, älkäähän vain sanoko, että olette kirjoitellut vaikutelmianne tuolle polvellanne lojuvalle paperille."
"Vain muutamia muistiinpanoja ajankuluksi."