"Minä en voi totuudenmukaisesti sanoa sieluntilaani mukautumiseksi, saatikka iloiseksi", murahti Summerlee piippunsa takaa. "Minä alistun, koska täytyy. Minä tunnustan, että olisin mielelläni ottanut vielä yhden elinvuoden päättääkseni liitukivettymien luokittelut."
"Teidän päättämätön työnne on pikku asia", sanoi Challenger mahtipontisesti, "kun se pannaan sen tosiasian rinnalle, että oma suurteokseni, 'Elämän portaat', on vielä alkuasteellaan. Aivoni, opintoni, kokemukseni — itse asiassa koko ainoalaatuinen valmisteluni — piti tiivistää tähän käänteentekevään kirjaan. Ja kuitenkin, kuten sanon, minä mukaudun."
"Luultavasti meiltä kaikilta jää jotakin kesken", sanoi lordi John.
"Mitä teillä on tekeillä, nuori mies?"
"Aioin julkaista runoja", vastasin minä.
"No, maailma on päässyt ainakin niistä", sanoi lordi John. "Aina voi jostakin iloita, kun vain penkoo."
"Kuinka on teidän laitanne?" kysyin.
"Jaha, sattuu juuri niin, että olin laittautunut matkakuntoon. Olin luvannut Merivalille lähteä Tibetiin metsästämään keväällä lumileopardeja. Mutta teidän on vaikea lähteä, rouva Challenger, kun olette juuri saaneet valmiiksi tämän sievän kodin."
"Missä George on, siellä on minun kotini. Mutta kuinka paljon antaisinkaan, jos saisimme vielä kerran yhdessä kävellä raikkaassa aamuilmassa noilla kauniilla ylängöillä!"
Sydämissämme vastasi kaiku hänen sanoihinsa. Aurinko oli päässyt esiin harsomaisista sumuista, ja kultainen hohde valaisi laajaa maisemaa. Istuessamme hämärässä ja myrkyllisessä ilmassa näytti ihana, puhdas, tuulen hivelemä seutu suorastaan kauneuden unelmalta. Rouva Challenger piti kättään kaihoisasti ojennettuna sitä kohti. Me siirsimme tuolit puoliympyrään ikkunan luo. Huoneessa oli ilma jo hyvin ummehtunut. Minusta tuntui kuin varjot olisivat kokoontuneet meitä tavoittamaan — rotumme viimeisiä. Näkymätön verho oli sulkeutumassa joka puolelta.
"Tuo lieriö ei kestä kovin kauan", sanoi lordi John vetäen syvään henkeänsä.