Sitten alkoi käymästä pysähtynyt koneisto vähitellen taas toimia; muistin sukkulat liikkuivat; ajatukset kutoutuivat yhteen mielessämme. Me näimme armottoman kirkkaasti menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden väliset suhteet — elämän, jota olimme viettäneet, ja sen, joka nyt oli edessämme. Me katselimme hiljaisessa kauhussa tovereitamme ja tapasimme heissä saman ilmeen. — Sensijaan, että olisimme iloinneet, kun olimme niin täpärästi välttäneet uhkaavan kuoleman, vaivuimme synkimmän masentumisen valtaan. Maan päällä oli kaikki se, mitä rakastimme, huuhtoutunut suureen, äärettömään, tuntemattomaan valtamereen, ja tässä me olimme jäljellä maailman autiolla saarella ilman muita tovereita, toivottomina, haluttomina. Saisimme kuin shakaalit hiiviskellä jonkun vuoden ihmissuvun hautojen keskellä, ja sitten tulisi myöhästynyt ja yksinäinen loppumme.
"Se on kauheata, George, kauheata!" huudahti rouva nyyhkytysten kouristuksissa. "Jospa olisimme menneet muiden mukana! Oi, miksi sinä pelastit meidät? Minusta tuntuu kuin me olisimme kuolleet ja kaikki muut eläisivät."
Challengerin painuneet kulmakarvat ilmaisivat hänen ajattelevan tiukasti, iso ja karvainen koura sulkeutui hänen vaimonsa ojennetun käden ympäri. Olin huomannut, että rouva huolissaan aina ojensi kätensä miehelleen niinkuin lapsi äidilleen.
"Uskomatta sallimukseen niin ehdottomasti, etten lainkaan vastustelisi", sanoi professori, "olen aina huomannut, että viisainta on mukautua todellisuuteen". Hän puhui hitaasti, ja hänen sointuvassa äänessään väreili tunnetta.
"Minä en mukaudu", sanoi Summerlee lujalla äänellä.
"Minä en käsitä, vaikuttaako se asiain menoon hiukkaakaan", huomautti lordi John. "Teidän on otettava kaikki vastaan, joko taistellen tai rauhallisesti, niin että mitä väliä sillä on, mukaudutteko te vai ette? Minä en muista, että kukaan olisi kysynyt teidän lupaanne, ennenkuin tämä alkoi, eikä kukaan sitä luultavasti kysy nytkään. Mitä eroa siinä siis on, mitä me ehkä ajattelemme asiasta?"
"Se juuri tekee eron onnellisuuden ja kurjuuden välillä", sanoi Challenger hajamielisen näköisenä, taputtaen yhä vaimonsa kättä. "Ihminen voi uida vuoroveden mukana ja säilyttää rauhan mielessään ja sielussaan, tai hän voi ponnistella sitä vastaan, ruhjoutua ja uupua. Kun emme asialle mitään voi, ottakaamme se vastaan sellaisena kuin se on älkäämmekä sanoko mitään muuta."
"Mutta mitä meidän pitää tehdä elämällämme?" kysyin vedoten epätoivoissani siniseen, tyhjään taivaaseen. "Mitä pitää minun esimerkiksi tehdä? Ei ole enää sanomalehtiä, joten toimeni on lopussa."
"Eikä ole enää mitään ammuttavaa eikä sotimista, joten minun työni on lopussa", sanoi lordi John.
"Eikä ole enää ylioppilaita, joten minultakin loppui työ", huudahti
Summerlee.