"Mutta minulla on mieheni ja talouteni, ja minä voin siis kiittää taivasta, ettei minun työni ole lopussa", sanoi talon emäntä.
"Eikä minultakaan työ lopu", huomautti Challenger, "sillä tiede ei ole kuollut, ja itse tämä mullistuskin tarjoaa meille monta vaikeaa ongelmaa tutkittavaksi".
Hän oli nyt temmannut ikkunat auki, ja me tuijotimme äänettömään ja liikkumattomaan maisemaan.
"Malttakaapas", jatkoi hän. "Kello oli kolme tai vähän enemmän eilen iltapäivällä, kun maailma lopullisesti joutui myrkkyvyöhykkeeseen ihan upoksiin asti. Nyt on kello yhdeksän. Millä hetkellä me siis pääsimme vyöhykkeestä pois?"
"Ilma oli hyvin ummehtunut päivänkoitteessa", sanoin minä.
"Myöhemminkin kuin silloin", sanoi rouva Challenger. "Vielä kello kahdeksan tunsin kurkussani samaa tukehtumista kuin alussa."
"Sitten voimme sanoa, että maapallo pääsi vyöhykkeestä pois juuri kello kahdeksan jälkeen. Seitsemäntoista tuntia on uitu myrkyllisessä eetterissä. Sillä aikaa on suuri puutarhuri tehnyt hedelmättömäksi ihmishomeen, joka oli kasvanut hänen hedelmänsä pinnalle. Onko mahdollista, että se työ on jäänyt keskeneräiseksi — että muitakin on jäänyt eloon paitsi meitä?"
"Sitä minä juuri ajattelin", sanoi lordi John. "Miksi me olisimme ainoita piikiviä rannalla?"
"Hullua on otaksua, että kukaan muu on voinut jäädä henkiin", sanoi Summerlee jyrkästi. "Olihan myrkky niin vahvaa, että sellainenkin mies, joka on vahva kuin härkä ja jolla ei ole yhtään hermoa ruumiissaan, kuten tuo Malone, tuskin jaksoi nousta portaita ylös, ennenkuin kaatui tiedotonna. Onko todennäköistä, että kukaan on sitä kestänyt edes seitsemäntoista minuuttia, saatikka tuntia?"
"Paitsi jos joku on nähnyt sen tulevan ja ryhtynyt toimiin, kuten vanha ystävämme Challenger teki."