"Sitä ei luullakseni tarvinne otaksua", sanoi Challenger työntäen esiin partansa ja laskien silmäluomensa. "Se tarkkaamisen, päättelemisen ja aavistavan mielikuvituksen kyky, joka sai minut näkemään vaaran edeltäpäin, voinee tuskin esiintyä kahdesti samassa sukupolvessa."
"Sitten lienee loppupäätöksenne se, että kaikki muut ovat varmasti kuolleet?"
"Siitä tuskin on epäilystä. Meidän on kuitenkin muistettava, että myrkky vaikutti alhaalta ylöspäin eikä kenties ollut niin voimakasta ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Tosin on ihmeellistä, jos asia niin olisi, mutta siinä on yksi niitä piirteitä, jotka vastedes tarjoavat meille mielenkiintoisen tutkimusalueen. Voisi siis kuvitella, että jos olisi etsittävä eloonjääneitä, tapaisi niitä varmimmin jostakin tibetiläiskylästä tai alppimajasta, joka on monta tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella."
"Mutta kun nyt ei voi enää käyttää rautateitä eikä höyrylaivoja, saisitte yhtä hyvin hakea ihmisiä kuusta", sanoi lordi John. "Mutta sensijaan haluaisin tietää, onko kaikki tosiaan lopussa vai onko tämä vain väliaika."
Summerlee kurotti kaulaansa katsoakseen pitkin näköpiiriä.
"Ilma näyttää kirkkaalta ja kauniilta", sanoi hän hyvin epäilevällä äänellä, "mutta niin oli eilenkin. En ole ollenkaan varma, että siitä jo on päästy."
Challenger kohautti hartioitaan.
"Meidän täytyy taas uskoa sallimukseen", sanoi hän. "Jos maailma on ennenkin kestänyt tällaisen koettelemuksen, mikä on hyvinkin mahdollista, on siitä varmaan hyvin pitkä aika. Voimme siis hyvällä syyllä toivoa, että kuluu hyvin pitkä aika, ennenkuin sellaista taas sattuu!"
"Se on kyllä hyvä juttu", sanoi lordi John, "mutta jos saa kokea maanjäristyksen, tulee toinen tärähdys jokseenkin varmasti heti sen jälkeen. Eiköhän meidän siis olisi viisasta lähteä liikkeelle ja hengittää hieman raitista ilmaa, kun siihen on tilaisuus? Koska happemme on lopussa, voimme yhtä hyvin antaa yllättää itseämme ulkona kuin sisälläkin."
Meidät oli omituisesti vallannut täydellinen puutumus vastavaikutuksena viime vuorokauden kauhistavista mielenliikutuksista. Se oli sekä sielullista että ruumiillista; meissä oli se tunne, että kaikki oli yhdentekevää, väsyttävää ja hyödytöntä ponnistelua. Challengerkin oli joutunut sen valtaan ja istui tuolillaan suuri pää käsien nojassa ja ajatukset kaukana, kunnes lordi John ja minä tarttuen hänen käsivarsiinsa nostimme hänet pystyyn, saaden ainoastaan vihaisen verikoiran mulkoilua ja murinaa palkaksi vaivastamme. Mutta kun olimme päässeet ahtaasta hätäsatamastamme arkielämän laajempaan ilmapiiriin, saimme vähitellen takaisin säännöllisen toimintakykymme.