Mutta mihin meidän oli ryhdyttävä tällä maailman hautausmaalla? Oliko ihmisille milloinkaan sattunut tällaista pulmaa aikojen alusta lähtien? Tosin meillä oli yllin kyllin kaikkea, mitä vastedes tarvitsisimme ylläpidoksemme. Kaikki ruokavarastot, viinisadot, taideaarteet saisimme ottaa haltuumme. Mutta mitä meidän oli tehtävä? Joitakin pikku puuhia oli suoritettava heti, koska ne olivat valmiina edessämme. Menimme keittiöön ja nostinme molemmat palvelijat vuoteille. He näyttivät kuolleen ilman kärsimyksiä, toinen tuolille tulen ääreen, toinen pesukomeron lattialle. Sitten toimme Austinin pihalta sisään. Kuolema oli jäykistänyt hänen lihaksensa koviksi kuin puu, ja jänteiden kiristyminen oli vetänyt hänen suunsa ivalliseen hymyyn. Sama ilme oli nähtävänä kaikissa, jotka olivat kuolleet myrkystä. Minne tahansa menimmekin, tapasimme irvistävät kasvot, jotka näyttivät pilkkaavan kauhistavaa tilaamme, hymyillen ääneti ja julmasti rotunsa kovaosaisille eloonjääneille.
"Kuulkaahan nyt", sanoi lordi John, joka oli astellut rauhattomasti pitkin ruokasalia, sillä aikaa kun hieman söimme, "minä en tiedä, miltä teistä tuntuu, toverit, mutta minä en yksinkertaisesti voi istua tässä ja olla mitään tekemättä".
"Ehkä siis", vastasi Challenger, "ystävällisesti ehdottaisitte, mitä pitäisi tehdä teidän mielestänne".
"Lähteä liikkeelle ja nähdä kaikki, mitä on tapahtunut."
"Sitä minä itsekin ehdottaisin."
"Mutta emme saa jäädä pieneen maalaiskylään. Näemmehän ikkunasta kaikki, mitä tämä paikka voi meille opettaa."
"Minne siis pitäisi mennä?"
"Lontooseen!"
"Hyvä on", mutisi Summerlee. "Te jaksatte kai marssia neljäkymmentä mailia, mutta en ole niin varma Challengerin töppöjaloista, ja itse olen ihan varma, etten siihen pysty."
Challenger oli hyvin pahastunut.