Lordi John pelasti tästä pulmasta.
"Millainen se auto on?" kysyi hän.
"Kahdenkymmenen hevosvoiman Humber."
"No, minähän olen ajanut sellaisella vuosikausia", sanoi hän. "Enpä aavistanut, että saisin kuljettaa koko ihmissukua yhdellä kertaa. Autossa on juuri tilaa viidelle, mikäli muistan. Pukekaa päällenne, minä olen ovella valmiina kello kymmenen."
Ja auto tuli tosiaan määrätunnilla suristen ja rätisten pihalta lordi Johnin ohjaamana. Minä istuuduin hänen viereensä, ja rouva, hyödyllinen pieni puskurivaltio, puserrettiin taakse kahden vihaisen miehen väliin. Sitten lordi John hellitti jarrun, veti nopeasti vaihteen ensimmäisestä kohdasta kolmanteen, ja me syöksyimme omituisimmalle ajomatkalle, mitä ihmisillä on ollut maailman alusta saakka.
Kuviteltakoon luonnon suloisuutta tuona elokuun päivänä, aamuilman raikkautta, kesäisen auringonpaisteen kultaista hohdetta, pilvetöntä taivasta, Sussexin metsien rehevää vehreyttä ja kanervaisten ylänköjen tummaa purppuranpunaa. Kun katseli näyttämön moniväristä kauneutta, olisi valtava tuho unohtunut mielestä, jollei olisi ollut yhtä synkkää merkkiä — juhlallista hiljaisuutta kaikkialla. Elämän hiljainen humina, joka tunkee läpi tiheästi asutun maan, on niin syvä ja pysyväinen, että sitä ei enää huomaa, kuten meren äärellä asuva ei enää tajua aaltojen alituista kohinaa. Lintujen viserrys, hyönteisten surina, äänten kaukainen kaiku, karjan ammunta, koirien haukunta, junien jyminä ja rattaiden ratina — kaikki se jatkuu yhtämittaisena matalana äänenä ja tulee huomaamattomana korvaan. Myt sitä kaipasimme.
Tämä kuolemanhiljaisuus oli kauhistava. Se oli niin juhlallista, niin vaikuttavaa, että automme surina ja rätinä tuntui tämän kunnioitusta herättävän hiljaisuuden julkealta häiritsemiseltä ja halveksimiselta, kun käärinliina oli levitetty ihmiskunnan raunioiden yli ja ympäri. Tämä synkkä äänettömyys ja suuret savupilvet, jotka nousivat kytevistä rakennuksista sieltä täältä maaseudulta, värisyttivät sydämiämme, kun katselimme tasangon komeata näköalaa.
Ja sitten vainajat! Alussa nuo vääntyneiden ja irvistävien kasvojen loputtomat joukot herättivät kauhua. Niin eloisa ja vihlova oli tämän vaikutelma, että voin uudestaan elää ne hetket, jolloin laskeuduimme hitaasti Station Hillin kukkulalta, kuljettiin lapsentytön ja kahden pikkulapsen ohi, nähtiin vanha hevonen polvillaan aisojen välissä, ajaja sykkyrässä istuimellaan ja nuori mies sisällä pitelemässä avattua ovea, juuri aikeissa hypätä ulos. Alempana oli kuusi elomiestä kaikki yhtenä rykelmänä, kädet ja jalat sikinsokin, kuolleet, rävähtämättömät silmät tuijottamassa ylöspäin taivaan hohteeseen. Nämä ilmiöt näen ikäänkuin valokuvassa. Mutta liiaksi kiihoittuneet hermot turtuivat pian luonnon armollisen huolenpidon vaikutuksesta. Tuhon valtavuus esti välittämästä yksilöistä. Nämä sulautuivat ryhmiksi, ryhmät joukoiksi, joukot yleiseksi ilmiöksi, jota pian piti jokaisen näyttämön välttämättömänä sivuseikkana. Vain siellä täällä, missä jokin erikoisen pöyristyttävä tai eriskummainen tapaus veti huomion puoleensa, tuli äkillisenä sysäyksenä mieleen kaiken tämän persoonallinen ja inhimillinen merkitys.
Ennen kaikkea oli lasten kohtalo mielestämme sietämätöntä vääryyttä. Me olisimme voineet itkeä — rouva Challenger itki tosiaan — ajaessamme suuren kansakoulun ohi ja nähdessämme pitkän rivin pieniä olentoja lojumassa maantiellä. Heidän kauhistuneet opettajansa olivat päästäneet heidät koulusta, ja he olivat kiiruhtamassa kotiinsa, kun myrkky sai heidät verkkoonsa. Paljon ihmisiä näkyi talojen avonaisten ikkunoiden luona. Tunbridge Wellsissa oli tuskin yhtäkään ikkunaa ilman tuijottavia, hymyileviä kasvoja. Viimeisellä hetkellä oli ilman puute, sama hapen kaipuu, jota me yksin olimme kyenneet tyydyttämään, ajanut heidät ikkunan ääreen. Sivukäytävät olivat myöskin täynnä hatuttomia ja päähineettömiä miehiä ja naisia, jotka olivat syöksyneet ulos taloista. Monet heistä olivat kaatuneet keskelle tietä. Oli onni, että olimme lordi Johnista saaneet taitavan ajajan, sillä ei ollut helppoa ajaa ruumiiden ohi. Kylien tai kaupunkien läpi voimme ajaa vain hiljaa, ja kerran muistaakseni meidän oli Tunbridgen koulua vastapäätä pysähdyttävä joksikin aikaa, kunnes siirsimme sivulle ruumiit, jotka tukkivat tiemme.
Muutamat pienet, selvät kuvat kohoavat muistiini pitkästä kuoleman panoraamasta Sussexin ja Kentin väliltä. Siellä oli muun mukana suuri välkkyvä auto Southboroughin kylässä ravintolan edustalla. Luullakseni oli siinä jokin huviseurue palaamassa Brightonista tai Eastbournesta, kolme loistavasti puettua naista, kaikki nuoria ja kauniita, yhdellä heistä sylikoira, ja heidän mukanaan elähtäneen näköinen vanhahko mies ja nuori ylimys, monokkeli yhä silmässä ja savuke loppuun palaneena hansikoidun käden sormien välissä. Kuolema oli varmasti kohdannut heidät silmänräpäyksessä ja kiinnittänyt heidät siihen, missä istuivat. Vanhahko mies oli viime hetkellä repinyt kauluksensa auki yrittäessään hengittää, mutta toiset kaikki lienevät silloin nukkuneet.