Auton toisella puolella oli tarjoilija kyyristyneenä lähelle astinlautaa, ja tarjottimen sivulla oli muutamia särkyneitä laseja. Toisella puolen lojui kaksi rääsyistä maankiertäjää, mies ja nainen, sillä kohtaa, johon olivat kaatuneet, miehellä pitkä, ohut käsivarsi yhä ojennettuna, niinkuin hän oli eläessään pyytänyt almua. Yksi silmänräpäys oli vienyt ylimyksen, tarjoilijan, maankulkijan ja koiran elottoman ja hajautuvan alkuliman yhteiselle asteelle.
Muistan toisenkin omituisen kuvan, jonka näin parin mailin päässä Sevenoaksista Lontooseen päin. Vasemmalla on suuri luostari, jonka edessä on pitkä, vihreä rinne. Tälle rinteelle oli kokoontunut suuri joukko koululapsia, kaikki polvistuneina rukoukseen. Heidän edessään oli rivi nunnia ja korkeampana rinteellä heitä vastassa yksinäinen hahmo, jonka otaksuimme luostarin johtajattareksi. Päinvastoin kuin autossa ajavat huvittelijat näyttivät nämä ihmiset saaneen varoituksen vaarastaan ja kuolleen kauniisti yhdessä, opettajat ja opetettavat kokoontuneina viimeiselle yhteiselle tunnilleen.
Mieleni on vielä huumaantunut tästä kauheasta kokemuksesta, ja turhaan etsin ilmaisumuotoja esittääkseni mielialojamme. Ehkä on parasta ja viisainta jättää yritykset ja mainita vain tosiasiat. Myöskin Summerlee ja Challenger olivat musertuneita, emmekä kuulleet takaamme muuta kuin joskus rouvan valitusta. Mitä tulee lordi Johniin, niin hän oli liian kiintynyt pyöräänsä ja vaikeaan tehtävään pujotella pitkin sellaisia teitä, jotta hänellä olisi ollut aikaa tai halua keskusteluun. Yhtä lausetta hän toisti niin väsyttävän usein, että se jäi muistiini ja lopuksi sai minutkin melkein nauramaan, koska se tavallaan selitti tätä tuomiopäivää. "Perinpohjaista työtä, vai mitä?" Tämä oli hänen huudahduksensa aina kun uusi, hirvittävä kuoleman ja häviön ilmiö tuli silmiemme eteen. "Perinpohjaista työtä!" huudahti hän, kun laskeuduimme Station Hiililtä Rotherfordin kohdalla, ja samaa hän toisti, kun pujottelimme kuoleman erämaan halki Lewishamin valtatiellä ja Old Kent Roadilla.
Täällä meitä säikähdytti äkillinen ja kummastuttava tapaus. Matalan kulmatalon ikkunasta näkyi nenäliina pitkän, laihan ihmiskäden liehuttamana. Ei milloinkaan ollut odottamattoman kuoleman näkeminen saanut sydämiämme pysähtymään ja sitten jyskyttämään niin rajusti kuin tämä kummastuttava elämän ilmaus. Lordi John käänsi auton kadun viereen, ja me syöksyimme talon avonaisen oven läpi ja portaita ylös toisen kerroksen etuhuoneeseen, josta tuo merkki näkyi.
Hyvin vanha nainen istui avoimen ikkunan luona, ja hänen vieressään oli toisella tuolilla poikittain happilieriö, pienempi, mutta samanmuotoinen kuin ne, jotka olivat pelastaneet meidän henkemme. Hän käänsi laihat, nääntyneet kasvonsa meitä kohti ja tuijotti silmälasiensa takaa, kun tungeskelimme ovella.
"Pelkäsin, että minut olisi jätetty tänne iäksi", sanoi hän, "sillä minä olen rampa enkä voi liikkua".
"Niin, rouva", vastasi Challenger, "mutta onneksi me osuimme kulkemaan ohitse".
"Minulla on teille eräs hyvin tärkeä kysymys", sanoi nainen. "Herrat, pyydän, että vastaatte suoraan. Kuinka nämä tapaukset vaikuttavat Luoteisrautatien osakkeisiin?"
Me olisimme nauraneet, jollei hän olisi niin traagillisen hartaasti odottanut vastaustamme.
Rouva Burston — se oli hänen nimensä — oli iäkäs leski, jonka kaikki tulot riippuivat pienestä sijoituksesta mainittuihin osakkeihin. Osingon nouseminen ja laskeminen oli määrännyt hänen elämänsä, eikä hän käsittänyt toimeentuloansa muutoin kuin mikäli siihen vaikutti hänen osakkeittensa arvo. Turhaan me selitimme hänelle, että hän saisi nyt ottaa maailman kaikki rahat, mutta että niistä ei olisi mitään hyötyä. Hänen vanha tajuntansa ei voinut mukautua tähän uuteen ajatukseen, vaan hän itki ääneen hukattua pääomaansa.