"Siinä oli kaikki omaisuuteni", valitti hän. "Jos se on mennyt, voin minäkin mennä yhtä hyvin."
Sillä aikaa kun hän valitteli, selvisi meille, millä keinoin tämä hauras vanha korsi oli elänyt siinä, missä koko suuri metsä oli kaatunut. Hän oli kerrassaan rampa ja poti hengenahdistusta. Hänelle oli tautiansa varten määrätty happea, ja yksi putki oli hänen huoneessaan ratkaisun hetkellä. Hän oli tietysti hengittänyt sisäänsä vähän happea ja saanut siitä huojennusta, kun eetterimyrkky alkoi ahdistaa, ja säästeliäästi käyttäen varastoaan hän oli elänyt yön yli. Lopuksi hän oli vaipunut uneen ja herännyt automme surinasta. Koska oli mahdotonta viedä häntä mukaamme, toimitimme hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi elääkseen, ja lupasimme käydä häntä katsomassa viimeistään parin päivän päästä. Sitten me jätimme hänet yhä itkeskelemään pääomansa menetystä.
Kun lähestyimme Thamesia, kävi ruuhka kaduilla vahvemmaksi, ja me olimme yhä pahemmassa pulassa. Me pääsimme vain työläästi London Bridgen poikki. Middlesexin puolelta olivat pääsytiet sinne kauttaaltaan tukossa: jähmettynyt liikenne teki kaiken etenemisen sillä suunnalla mahdottomaksi. Muuan laiva paloi telakalla lähellä siltaa, ja ilma oli täynnä ajelehtivia nokihiutaleita ja raskasta, pistävää katkua. Jossakin parlamentintalon lähellä oli sakea savupilvi, mutta siitä, missä me olimme, oli mahdotonta nähdä, mikä oli tulessa.
"En tiedä, miltä teistä tuntuu", huomautti lordi John pysähdyttäen auton, "mutta minusta näyttää maaseutu iloisemmalta kuin kaupunki. Kuollut Lontoo koskee hermoihini. Minä ehdotan, että käännymme ja ajamme takaisin Rotherfieldiin."
"Minä tunnustan, etten käsitä, mitä voisimme täältä toivoa", sanoi professori Summerlee.
"Samalla", sanoi Challenger, ja hänen valtava äänensä kumisi omituisesti keskellä hiljaisuutta, "meidän on vaikea käsittää, että seitsemästä miljoonasta ihmisestä vain yhden vanhan naisen on onnistunut ruumiillisen vammansa tai satunnaisen askartelunsa nojalla pelastua häviöstä."
"Jos olisi muita, kuinka voimme toivoa ne löytävämme, George?" kysyi rouva. "Kuitenkin olen yhtä mieltä siinä, että me emme voi mennä takaisin, ennenkuin olemme edes koettaneet löytää."
Astuimme maahan autosta, jätimme sen kadun reunalle ja kävelimme hieman vaivalloisesti pitkin King William Streetin väkirikasta käytävää. Sitten menimme suuren vakuutustoimiston avonaisesta ovesta sisään. Se oli kulmatalo, ja me valitsimme sen, koska siitä oli näköala joka suunnalle. Noustuamme portaita ylös kuljimme erään salin läpi, jonka otaksun olleen johtokunnan huoneen, sillä kahdeksan vanhahkoa miestä istui pitkän pöydän ympärillä sen keskellä. Korkea ikkuna oli auki, ja me menimme kaikki ulos parvekkeelle. Sieltä me voimme nähdä Cityn haarautuvia katuja, joilla lojui tungokseen asti ihmisiä, ja heti alapuolellamme oli katu kauttaaltaan mustana liikkumattomien taksa-autojen katoista. Kaikki tai melkein kaikki autot olivat suunnattuina poispäin, osoittaen, että pelästyneet liikemiehet olivat viime hetkellä turhaan yrittäneet lähteä perheittensä luo esikaupunkeihin tai maalle. Siellä täällä matalampien vuokravaunujen keskellä kohosi jonkin rikkaan pohatan suuri messinkihelainen auto toivottomasti kiilautuneena tukkeutuneen liikenteen rykelmään. Juuri allamme oli suurikokoinen ja ylellisen näköinen auto; sen omistaja, vanha, lihava mies, kurotti itseään esille, puolet hänen kömpelöstä ruumiistaan oli ikkunan ulkopuolella, ja hänen turpea kätensä, joka loisti timanteista, oli ojennettuna, kun hän kannusti ajajaansa viimeiseen ponnistukseen ahdingon puhki.
Tusinan verta omnibusseja kohosi saarien tavoin tässä tulvassa; matkustajat, jotka täyttivät katot, makasivat kaikki yhteen sulloutuneina toistensa sylissä kuten leikkikalut lastenkamarissa. Leveällä lyhtyjalustalla keskellä katua seisoi suurikokoinen poliisi nojautuen pylvästä vasten niin luonnollisessa asennossa, että oli vaikea uskoa häntä kuolleeksi, ja hänen jaloissaan oli rääsyinen sanomalehtipoika, lehtipinkka vierellään maassa. Ilmoituslehtikärryt olivat salpautuneet joukkoon, ja me saatoimme lukea tiedonannon, joka oli suurin kirjaimin painettu mustalla keltaiselle: "Välikohtaus ylähuoneessa. Piirikuntakilpailu keskeytetty." Tämä oli varmaan aikaisin painos, sillä toisissa lehdissä oli luettavana: "Onko loppu tulossa? Suuren tiedemiehen varoitus." Ja toinen: "Onko Challenger oikeassa? Pahaenteisiä huhuja."
Challenger osoitti vaimolleen jälkimmäistä tiedonantoa, joka pisti tungoksesta esiin kuin lippu. Saatoin nähdä hänen pullistavan rintaansa ja sivelevän partaansa sitä katsellessaan. Hänen monivivahteista älyään huvitti ja imarteli se ajatus, että Lontoo oli kuollessaan muistellut hänen nimeään ja sanojaan. Hänen tunteensa olivat niin ilmeiset, että hänen virkaveljensä ei voinut olla pilkallisesti huomauttamatta: